[kuvassa valokuva kahdesta punakantisesta passista. Niiden päällä on puinen leimasin. Ne ovat vihreällä alustalla]
Jäin perjantaina kesälomalle päivätöistäni. Olen aidosti etuoikeutettu paitsi siinä mielessä, että minulla ylipäätään on töitä, myös todella onnekas, koska mielenterveysongelmistani huolimatta kykenen työskentelemään vieläpä niin, että saan pitää palkallisen loman. Monille itseni kaltaisille persoonallisuushäiriöisille tämä on mahdotonta tai mahdollista vain ajoittain.
Loman lähestyessä tulee usein kiusallisen tietoiseksi monista sanattomista oletusarvoista ja normeista, jotka kuitenkin ovat ristiriidassa mielenterveysongelmaisen arjen kanssa. Mihis oot menossa lomalla? Ai et mihinkään? Miksi? Kyllähän nyt ihmisen täytyy vähän irrottautua arjesta, ja sehän tietenkin vaatii matkailua, mielellään jonnekin helvetin kauas. Samaa mantraa toitottaa media listauksineen halutuimmista lomakohteista, nohevimmista hotelleista tai trendikkäimmistä menomestoista kaukomaiden metropoleissa.
Itselleni matkustaminen on vastenmielistä. Pelkästään jo reittien ja matkustusvälineiden valinta ja suunnittelu stressaa minua niin, että jos minun on ihan pakko johonkin mennä esimerkiksi työsyistä, ulkoistan mieluiten hommat muille. Matkustusstressi uuvuttaa minua yleensä niin, että paitsi, että matkasta palautuminen vie aikaa, en myöskään osaa nauttia matkakohteessa olemisesta juurikaan. On kapeakatseista etuoikeuksissa kylpemistä olettaa, että kaikki nauttisivat matkailusta tai jopa erityisesti sitä kaipaisivat.
Aivan oma lukunsa on se, ettei tällainen olettaminen huomioi luokan merkitystä. Tämä koskee aivan erityisesti mielenterveysongelmaisia: ovathan monet meistä myös sosioekonomisesti syrjäytettyjä, eikä heidän kykenemättömyytensä matkustaa johdu ainoastaan hyvinvointisyistä. Matkustelun glorifiointi on jälleen yksi läpikapitalistisen kulttuurimme tavoista tuottaa kulttuurisesti hyväksyttyä toimijuutta kuluttajuuden kautta. Ja tällainen kulutuskulttuuri on monille meistä mahdotonta.
Ihan toinen juttu on sitten se, että lomailu vain joutenolonakin voi olla raskasta. Itselleni työnteko on paitsi keino elannon hankkimiseen, myös tapa paeta omaa pään sisäpuolta. Kun totutut päivärutiinit ja työtehtävät poistuvat arjesta, täyttyy pää yhtäkkiä kaikenlaisella epämiellyttävällä, pakkoajatuksilla ja häpeän aalloilla.
Tämän varalle on hyvä olla jonkinlainen henkilökohtainen self help -strategia. Itse tiedän, että noin viikon joutenolon jälkeen alkaa päässä kilistä, joten ajoitan siihen kohtaan visiitin vanhempieni luo tai mökille. Paikanvaihdos tuttuun ympäristöön ei ole henkisesti raskas mutta muutos kuitenkin riittävä antamaan aivoille hiukan muuta puuhasteltavaa kuin oman paskuuden ruodinta.
Kertoi: Napakettu
Radikaalia mielenterveyttä 