Anna Ovaska
Sisältövaroitus: itsetuhoisuus
”Hulluuden”, mielensairauden tai psyykkisten häiriöiden – millä nimillä ilmiöistä kulttuurissa puhutaankaan – esitykset ja tulkinnat heijastelevat aikaansa. Kirjallisuudentutkijat Sandra Gilbert ja Susan Gubar hahmottivat 1970-luvun lopulla Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin (Jane Eyre, 1847) kuuluisaa ullakolle lukittua hullua vaimoa, Bertha Masonia eräänlaisena kapinallisena, joka kiteytti kirjoittajansa ahdistuksen miesten dominoimassa kulttuurissa[1]. Patriarkaalisen kulttuurin tukahdutettu puoli tiivistyi järkensä menettäneessä naisessa, joka sytyttää lopulta vankilansa tuleen.
Tulkinta Berthasta eräänlaisena feministitaistelijana tosin saattoi olla enemmän Jean Rhysin ansiota kuin Brontën teokseen perustuvaa[2].Rhys kun antoi romaanillaan Siintää Sargassomeri (Wide Sargasso Sea, 1966) vihdoin äänen itselleen Berthalle. Gilbert ja Gubar tulkitsivat 1800-luvun naishahmoja feministisen kulttuurintutkimuksen lasien läpi: 1960–70-luvun keskustelu naisten asemasta heijastettiin tutkittuihin teksteihin, ja kapinan siemenet löytyivät järkkyneistä mielistä. Elizabeth Donaldson on puolestaan kartoittanut Brontën hulluuskuvauksia suhteessa 1800-luvun lääketieteelliseen keskusteluun ja väittää, että Brontëlla itsellään oli kovin erilainen näkökulma hahmoihinsa: teoksen kuva mielen sairauksista perustuu frenologiaan, ja Brontëlla oli hyvin vähän sympatiaa kuvaamiansa hulluja kohtaan.[3]
Gilbert ja Gubar kyllä varoittavat hullun hahmon romantisoinnista. Alistettujen, kärsivien naishahmojen kuvauksilla voi olla yhteiskunnallista merkitystä, mutta itse sairauteen kytkeytyvää kärsimystä ei pidä myöskään unohtaa. Tietyissä tilanteissa representaatioilla voi olla kumouksellista voimaa: jos muuta keinoa ei ole, myös negatiivinen kapina paljastaa yhteiskunnallisten rakenteiden alistavuuden ja siitä johtuvan ahdingon. Nykyään ollaan kuitenkin pitkälti yhtä mieltä siitä, että hulluus on surkea metafora kapinalle. Se sulkee kapinoitsijan toiseuteen ja hiljaisuuteen ja sivuuttaa kysymyksen mielen sairaudesta ja sen aiheuttamasta kärsimyksestä. Ylipäänsä tervein tapa sairastaa on vailla metaforia: sairaus ei kerro muuta tarinaa kuin itse sairaudesta[4]. Ullakolle suljettujen romanttisten naishullujen aika on ainakin hetkeksi ohi.
Tämän päivän kulttuuriset hullut kertovat uudenlaista tarinaa, jälleen ajalle ominaista. Bipolaariset naisnerot amerikkalaisissa tv-sarjoissa kuten Homelandissa tai Black Boxissa paljastavat kiinnostuksen neurologisiin ja biokemiallisiin ongelmiin. ”Hulluus” on lääkittävissä, ja se liittyy kykyyn ajatella toisin muut, nähdä yhteyksiä, joita muut eivät näe. Sairaalasarjoissa lääkärit ja sairaanhoitajat kärsivät erilaisista addiktioista. Dr. House, Nurse Jackie ja tuoreimpana laatusarja The Knickin vuosisadan alun kirurgi ovat malliesimerkkejä terveysammattilaisista, joiden oma jaksaminen on kiinni lääkkeissä. Autismikeskustelun[5] kanssa puolestaan flirttailee The Big Bang Theoryn Sheldonin hahmo: fyysikko ei tunnista toisten tunteita, huumoria saatikka ironiaa. Tässä populaarien hulluuskuvien miniotannassa sairaus kytkeytyy työhön – niin hyvässä kuin pahassa. Se tekee hahmoista nerokkaita, mutta aiheuttaa kärsimyksiä ja mahdottomia ihmissuhteita.
Kulttuurisilla esityksillä on valtava vaikutus siihen, miten ihmiset, jotka todellisessa maailmassa kärsivät mielenterveysongelmista (tai neurologisista ongelmista), hahmottavat itseään ja miten heihin suhtaudutaan. Juuri nyt populaarikulttuurin kuvaukset kertovat ihmisistä, jotka tekevät sairaudestaan osan ammatillista identiteettiä, osa hauskasti, osa traagisesti, osa nerokkaasti. Sairaus kertoo taas tarinaa.
Teksti julkaistu alun perin niin & näinin numerossa 4/14.
Kiitoksia kirjoittajalle luvasta julkaista teksti blogissa.
Viitteet & kirjallisuus
1. Sandra M. Gilbert & Susan Gubar, The Madwoman in the Attic. The Woman Writer and the Nineteenth-Century Literary Imagination (1979). Yale University Press, New Haven and London, 1980.
2. Ks. Elizabeth J. Donaldson, The Corpus of the Madwoman. Toward a Feminist Disability Studies Theory of Embodiment and Mental Illness. Feminist Formations. Vol. 14, No. 3, Fall 2002, 99–119 (99).
3. Sama, 102–109.
4. Susan Sontag, Illness as Metaphor. Farrar, Straus and Giroux, New York 1978.
5. Autismin kirjoa ei yleensä luokitella mielenterveysongelmiksi, vaan niistä puhutaan neurologisina epätyypillisyyksinä.
Kuvassa Franz Marcin lehmiä.
Radikaalia mielenterveyttä 