Sisältövaroitukset: syömishäiriö, laihduttaminen, itsensä vahingoittaminen, ruokamäärien ja kilomäärien kuvailu
(hoikistunut)
Ensimmäistä kertaa ajattelen laihduttamista ala-asteen viidennellä luokalla, lähtiessäni terveystarkastuksesta. Terveydenhoitaja on kysellyt minulta uudestaan ja uudestaan syömisestäni, hän haluaa tietää, kuinka pyöreä tyttö on yhtäkkiä laihtunut kuusi kiloa.
Ensin käydään läpi perhesyyt. Niistä en halua puhua, vastailen ympäripyöreästi. Koulukiusaamisesta hän ei kysy. Kun vastailen välttelevästi, terveydenhoitaja tuntuu ärsyyntyvän:
”No onko sinulla se anoreksia?”
Säikähdän. Eihän minulla mitään anoreksiaa ole. Nehän ovat ihan luurankoja ne tytöt, minä painan kuitenkin 52 kiloa ja olen 158 cm pitkä. Eki sanoo, että mitat OK. Terveydenhoitaja leppyy ja innostuu haukkumaan anoreksiaa sairastavia tyttöjä. Kummallista, kun pitää paastota, tekevät itselleen pysyvää vahinkoa. Vakuuttelen kovaan ääneen, etten ymmärrä sellaista paastoamista ja laihduttamista.
Kävellessäni tuijotan mukaani saama lappua, johon minut on kirjattu numeroiksi. Viereen on kirjoitettu sulkuihin (hoikistunut). Se tuntuu kehulta, ruumiissani kuplii. Terveydenhoitaja on vannottanut minua viemään lapun kotiin, näyttämään vanhemmilleni.
On kesä. Yläaste alkaa syksyllä. Seison peilin edessä, kasvoni ovat raidalliset ja punaiset itkemisestä. Tuijotan itseäni, olen raivoissani ja turtunut omaan ruumiiseeni. Se on lihava, kuvottava, täysin vääränlainen. Jos katse voisi tappaa, olisin puukottanut itseni moneen kertaan.
Teen päätöksen: minusta tulee laiha.
Ruumiin kapina
Seiskaluokan ensimmäisessä terveystarkastuksessa korttiini merkitään kadehdittava luku: 48/160. Mikään ei ole tuntunut koskaan niin hyvältä.
Hiljalleen alan rajoittaa syömistäni. Ensin jäävät metwurstit, sitten liha kokonaan. Keksin, että olen huolissani eläinten hyvinvoinnista, mutta oikeasti tämä huoli tulee myöhemmin. Nyt se on tekosyy, kimmoke. Sitten suklaa, karkit, kerma, maito, juusto, rasva, suola, sokeri.
Ymmärrän, että tämä ruumis ei tule ilmaiseksi, se vaatii päinvastoin jatkuvaa trimmaamista, pitkiä lenkkejä, tarkkailemista peilistä, jokapäiväistä mittaamista. Ympärysmittoja ja uskollisia käyntejä vaa’alla. Uusia tavoitteita, kun entiset rikkoutuvat – rangaistuksia, jos jään jälkeen päämääristäni.
Lautasmallista tulee uskontoni. Jos proteiinia on lautasella enemmän kuin yksineljäsosaa, romahdan. Jos pasta ylittää oman neljänneksensä, raivoan ja itken. Päiväni on jaettu neljään pisteeseen: aamupala kuudelta (sitä edeltää toisinaan seitsemän kilometrin juoksulenkki), lounas yhdentoista ja kahdentoista välissä, päivällinen kolmen ja neljän välissä, viimeinen ateria kuudelta. Jos missaan jonkin näistä pisteistä, se on kyseiseltä päivältä menetetty.
Pitkät unet lauantaina = ei aamiaista.
Ilta kavereiden kanssa keskustassa = ei iltapalaa.
Joskus äitini saa ruuan valmiiksi vasta varttia yli. Minulle piste on silloin peruuttamattomasti ohitettu, poissa ja kadonnut. Tilalla on kärsimystä ja pimeää nälkää.
Kun äiti kaataa pannulta sieniä lautaselleni, huudan hänen olevan IHMISPASKA ja kieltäydyn syömästä.
Lopulta pisteistä on jäljellä kaksi. Aamupuuro, salaatti.
Ruumiini on ensin ihana, mahdun taas lasten kokoihin. Minun ja housujen vyötärön väliin mahtuu nyrkki. Tuntuu palkinnolta, kun inhottavat kuukautiset jäävät pois. Lapaluuni kuin siivet. Kun kaikki kysyvät, syönkö minä kunnolla, ja vastaan ahmivani kuin HEVONEN.
Sitten ruumiini kääntyy minua vastaan. Huomaan, että joka puolelle minua on kasvanut ohutta, heiveröistä nukkaa. Alan ajella käsivarsiani, nyppiä karvoja huulteni seudulta. Tämän olen vielä valmis maksamaan.
Palelu ja oudot väristykset ovat hankalimpia. On taas kesä, ja minulla on kolme paitaa päällekkäin. Öisin nukun koiranunta, herään hellimään nälkääni.
Lopulta vasen puoleni kehosta sekoaa. Olen varma, ettei vasen käteni ole enää minun oma käteni. Se on vieras käsi, jolla ei ole yhteyttä ruumiiseeni. Paniikissa tartun siihen toisella, omalla kädelläni. Puristaessani käsivarttani se kuitenkin liittyy taas takaisin osaksi minua.
Tässä vaiheessa olen jo käynyt kahdella terapeutilla.
Valta ja rangaistus
Terapiassa ruumiistani tulee vallankäytön keskittymä.
Ensimmäinen terapeutti yrittää järkeillä painoani. Hän ottaa esimerkiksi oman tyttärensä, joka käy yllättäen samaa koulua kuin minä. Terapeutti kertoo, että hänen tyttärensä painaa 60 (!) kiloa. Hän kysyy, onko hänen tyttärensä mielestäni lihava. Vastaan, että ei ole, tietenkään.
Hän haluaa tietää, miten voin sitten pitää itseäni lihavana. Enkös minä sitten pidä hänen tytärtään hillittömänä läskinä? Häh?
Keskustelu ajautuu umpikujaan. Minut ohjataan uudelle terapeutille, mutta sitä ennen tämä terapeutti haluaa nähdä minut ja jommankumman vanhemmistani yhtä aikaa.
Viimeisellä keskustelukerralla minä, isäni ja terapeutti istumme ringissä. Tapaaminen alkaa leppoisasti, kunnes terapeutti käskee minua käärimään hihani:
”Näytä isällesi, mitä olet itsellesi tehnyt.”
Olen kertonut hänelle viiltelystäni. Itken raivosta, kun hän päättää tuhota minut tällä tavalla, hukuttamalla häpeään, käsittämättömän julmasti. En pysty katsomaan isääni, hänen särkyneitä kasvojaan.
Päätän, etten koskaan enää anna näin henkilökohtaisia asioita kenenkään vieraan käsiin.
Toinen terapeuttini on ymmärtävä ja osaava. Hänen kanssaan voin niin hyvin kuin mahdollista, pystyn jopa syömään niin, että painoni pysyy vakiona. Yhteinen aikamme ei ehdi kuitenkaan kestää vuotta, kun kaupunki päättää siirtää hänet toisiin tehtäviin.
Seuraava terapeutti on läpeensä kylmä ihminen. Ensimmäisellä tapaamiskerralla hän tuijottaa suoraan lävitseni ja kysyy, mitä huumeita oikein käytän.
Olen hämmentynyt, sillä en koskaan edes ole kokeillut mitään huumeita.
Terapeutti nyökkää. Sitten hän sanoo minulle, kylmällä ja tunteettomalla äänellä:
”Minä en pysty auttamaan sinua, ennen kuin olet rehellinen ja kerrot minulle kaiken. Sinun pupillisi ovat niin isot, että kuka tahansa näkee sinun käyttävän jotakin. Harmi, ettet suostu yhteistyöhön, vaikka me täällä yritämme tehdä kaikkemme sinun parhaaksesi.”
Tämän jälkeen jokainen tapaamiskerta tuntuu kidutukselta. Jaksan puolisen vuotta, sitten lopetan terapian.
Hakeudun terapiaan uudestaan lukiossa. Kerron tunteistani, tai pikemminkin niiden puutteesta. Mikään ei tunnu miltään, koen olevani jatkuvasti reunalla, tipahtamassa. Ruumiistani en uskalla puhua mitään.
Terapeuttini huudahtaa: ”Miten ihmeessä sinä voit olla masentunut! Etkö ymmärrä, että sinä olet laiha ja kaunis?”
Hän ei ymmärrä missään vaiheessa, että ei, nämä ominaisuudet eivät ole tarpeeksi. Hän ei ymmärrä, että en koskaan voi nähdä itseäni kauniina tai tarpeeksi laihana.
Viides terapeuttini suhtautuu minuun kuin lapseen, vaikka olen tässä vaiheessa jo täysi-ikäinen. Hän vähättelee jokaista tunnettani, kertoo minun reagoivan dramaattisesti vanhempieni ”väitettyyn” alkoholismiin. Reagoin hoitosuhteeseemme tutulla tavalla – pudottamalla painoa.
Eräänä päivänä astun sisään terapiahuoneeseen ja näen lattialla vanhan vaa’an. Kysyn, miksi se on siinä, keskellä lattiaa. Terapeutti osoittaa vaakaa ja käskee minun mennä vaa’alle:
”Minä haluan tietää, kuinka paljon sinä painat. Minusta tuntuu, että olet taas pudottanut painoa. Mene vaa’alle, nyt heti. Saadaan tämä pois alta.”
Sanat tarttuvat hetkeksi kurkkuuni. Sitten kieltäydyn. Terapeuttini osoittaa edelleen vaakaa, suu on puristunut viivaksi. Kieltäydyn uudestaan. Uudestaan ja uudestaan, kunnes terapeuttini kasvot punoittavat. Vaaka jää lattialle, väliimme kuin huutomerkki. Hän tiuskii minulle koko loppu terapian ajan. Kuukauden päästä lopetan tämänkin terapian kesken.
Rajat
Seuraavan kerran hakeudun terapiaan kaksikymmentäkaksivuotiaana. En usko enää parantuvani, en usko löytäväni ihmistä, jolle voisin puhua ja kertoa juoksevasta kalorilaskurista. Paskasta olosta, kun on syönyt liikaa. Jatkuvista mittauksista.
Puoli vuotta pidän terapeuttiani etäällä. Hän ei painosta minua, suhtautuu uteliaasti kertomaani, kysyy lisää ja antaa minun kertoa mutta myös vaieta.
Jostain syystä minua pelottaa. Voinko luottaa? Miten tämä ihminen satuttaa minua, omii ruumiini?
Syömishäiriöni, joka on pysynyt kurissa liiallisella liikunnalla ja näkynyt lähinnä ruoskivana syyllisyytenä, puhkeaa puolen vuoden hiljaiselon jälkeen rajuna, kuin tuhoava ja armoton myrsky. Laihdun lyhyessä ajassa useita kiloja.
Jostain syystä kerron tämän terapeutilleni. Hän on hetken hiljaa ja kysyy:
”Miksi sinä halusit jakaa minun kanssani tämän?”
Kerron, että pelkään. Pelkään, että hän satuttaa minua. Vie minulta sen ainoan asian, jota tunnen edes jotenkin hallitsevani. Pelkään, että minun pitää olla valmis heti – ja pelkään, etten voi olla koskaan valmis.
”Minä arvostan sitä, että sinä päätit jakaa minun kanssani tämän. Sinun ei tarvitse pelätä – minä olen tässä niin kauan kuin sinä tarvitset, en ole menossa mihinkään.”
Käymme läpi kokemuksiani hitaasti, minun ehdoillani. Rakennamme minulle uusia rajoja, rajoja, joista minä saan päättää. Rajoja, jotka eivät perustu lukuihin ja mittauksiin.
Kolme vuotta myöhemmin olen edelleen matkalla. Terapeuttini ei ole kadonnut mihinkään, eikä hän ole yrittänyt ottaa minulta ruumistani. Olen tehnyt luopumistyötä, päästänyt hiljalleen irti mahdottomista ideaaleista, surrut niiden menettämistä. Pureutunut niihin syihin, miksi lapsuuteni tuntui hallitsemattomalta painajaiselta ja ruumiini ainoalta keinolta kontrolloida kärsimystä. Keskustellut siitä, miksi kulttuurimme mahdollistaa kärsimyksen ilmaisemisen syömishäiriönä.
En ole päässyt ideaaleista ja syyllisyydestä kokonaan irti. Mutta elämästä on tullut siedettävää. Voin käydä syömässä ulkona, jopa nauttia ruuasta. En enää mittaa omaa arvoani numeroilla, kalorilaskuri on pysähtynyt jo vuosi sitten.
Ruumiini on taas minun, vaikka vielä opettelenkin elämistä sen kanssa.
Kirjoitti: Vera
Kuvassa Leonor Finin maalaus.
Radikaalia mielenterveyttä 