Minulla on persoonallisuushäiriö. Sairaus, jota on vaikea ellei mahdoton erottaa persoonani rakenteista tai ajatus- ja käyttäytymismalleistani. Tämä voi kuulostaa siltä, että olen pelkkää sairautta. Tai että piiloudun kokonaan sairauteni taakse. Tai että elämäni pyörii sairauden ympärillä. Välillä nuo kaikki tuntuvat todelta, mutta haluan ajatella, että olen muutakin ja elämäni on muutakin.
Epävakaaseen persoonallisuushäiriöön kuuluu minulla oleellisina elementteinä nopeasti vaihtelevat tunnetilat, herkkyys tunneimpulsseille, identiteettihämmennys, hylkäämisen pelko ja muut omista epävarmuuksistani nousevat vaikeudet ihmissuhteissa. Kaikki asioita, jotka yksittäisinä voisivat olla vain romaanin sivuhenkilön huvittavia, väriä antavia ominaisuuksia, mutta jotka yhdessä tekevät elämästä tässä yhteiskunnassa vaikeaa.
Saatan samana päivänä olla varma siitä, että tulevaisuuteni on loistava ja kaikki järjestyy, sekä siitä, että minun kannattaa kuolla heti, koska kaikki on ja tulee aina olemaan liian kamalaa. Jotkut kuvailevat huvittuneena itkevänsä välillä elokuville tai kirjoille, minä en tällä viikolla pystynyt sulkemaan ikkunaa, koska sen väliin meinasi jäädä kärpänen, sillä en kestänyt ajatusta siitä yksin lasien välissä kuolemassa nälkään minun takiani. Olen alkanut muodostaa identiteettiäni vasta lähempänä kolmeakymmentä ikävuottani ja minun on edelleen erittäin vaikeaa hahmottaa, että elämäni varrella tapahtuneet asiat ovat kaikki tapahtuneet jollekin samalle minuudelle, joka on kokonaisuus ja johon kaikki nämä asiat ovat vaikuttaneet.
Pelkään hysteerisesti sitä, että minut hylätään. Yritän toimia edes jotenkin käytösnormien mukaisesti, mutta joudun varmistelemaan ystäviltäni ja perheeltäni, etteivät he vihaa minua, vaikka emme olisi sanoneet toisillemme poikkipuolista sanaa vuoteen. Joudun kierteeseen, jossa kysyn, vihataanko minua ja odottamatta vastausta pyydän anteeksi, että olen häirinnyt. Tämän jälkeen kysyn, vihataanko minua siksi, että olen ottanut yhteyttä nyt jo useamman kerran peräkkäin. Seuraavaksi pyydän anteeksi sitä, että häiritsin vielä uudelleen. Sen jälkeen pyydän anteeksi sitä, että itsekkäästi vain otan yhteyttä, vaikka voisin vain jättää toisen rauhaan. Mutta tämän jälkeen minusta tuntuu, että on pakko laittaa vielä yksi viesti, jossa pyydän, ettei toinen vain vihaisi minua sen takia, että olen näin vaikea. Mutta sitäkin täytyy sitten pyytää anteeksi…
Totta kai nauran tälle kuviolle, koska tiedostan sen, mutta turhaudun siihen myös usein. Onneksi läheiseni ovat tottuneet tähän ja jaksavat säännöllisesti muistuttaa minua kissakuvilla ja arkisilla tekstiviesteillä, että he ajattelevat minua ja olemme hyvissä väleissä. Feminististen piirien avoimempi kommunikaatiopolitiikka on auttanut minua ilmaisemaan tarpeitani kommunikaatiossa ja ihmissuhteissani, mikä on vaikuttanut suuresti siihen, että olen tuntenut itseni hyvinvoivemmaksi näissä piireissä. On helpottavaa, kun muistutetaan siitä, ettei sovi olettaa toisen tunteita, tarpeita tai taustaa, ja pyydetään kertomaan omista tarpeistaan ja rajoistaan. Jos minun tarpeeni ovat ristiriidassa jonkun muun tarpeiden tai rajojen kanssa, haluan yrittää joustaa tarpeistani tai mahdollisuuksien mukaan neuvotella tilanteesta.
Kertoi Ahti.
Radikaalia mielenterveyttä 