Kun ei vaan saa aikaan

[Kuvassa pääasiassa harmaanvihreä, murretuilla sävyillä tehty maalaus, jossa etualan täyttää kasa erilaista rojua: kankaita, suoria rimoja ja rakennelmien osia ja suorakulmaisia tai kaarevia, geometrisia levyjä. Lähes kaikki tavarat ovat yksivärisiä: valkoisia, harmaita, vihreitä, kellertäviä tai punertavia. Taustalla on ylhäällä tummien pilvien peittämä vihertävä taivas ja alhaalla harmaa autiomaa tai meri, jotka kohtaavat tyhjässä horisontissa. Taustaa halkoo oikealla puolivalmis harmahtava siltarakennelma, joka vaikuttaa jatkuvan loputtomasti suoraan kohti horisonttia. Maalauksen tyyli on pelkistetty, mutta realistinen.]

Sisältövaroitukset: syömiseen liittyvät ongelmat ilman varsinaista syömishäiriötä

 

Keskittymishäiriöön ja moniin muihin neuroepätyypillisyyksiin, mielenterveysongelmiin ja sairauksiin liittyy ongelmia toiminnanohjauksessa: muun muassa hankaluuksia suunnitella elämää, asettaa itselleen tavoitteita, tehdä päätöksiä, muuttaa toimintatapojaan, keksiä uusia tapoja tehdä asioita, havaita virheitä omassa toiminnassaan ja vastustaa kiusauksia. Toki nämä asiat ovat ajoittain vaikeita myös neurotyypillisille ihmisille, mutta eivät usein samalla tavalla tai samassa mittakaavassa.

Minulle on diagnosoitu keskittymishäiriö aikuisena. Lapsena ja teininä vaikeuksiani ei nähty vaikeuksina, vaan tahallisena laiskuutena tai välinpitämättömyytenä. Miten lapsi, joka on niin hyvä niin monissa asioissa ei koskaan siivoa? Miten on mahdollista että lapsi, joka pitää kaikista kouluaineista ei saa tehtyä läksyjä? Miksi olen aina myöhässä? Miksi matikankokeessa kaikki vastaukset olisivat oikein, mutta osa numeroista vaihtaa paikkaa, plussa muuttuu miinukseksi, tehtävä on kopioitu väärin?

Toiminnanohjaus ei kai varsinaisesti tunnu miltään erityiseltä. Yksilö tietää, että jotta voi lopulta mennä tenttiin, on luettava tenttikirjoja monen viikon tai kuukauden ajan säännöllisesti. On tavoite ja suunnitelma siihen pääsemiseksi. Joskus tietenkin suunnitelmasta lipsutaan, ja viimeisinä päivinä tulee varmasti kiire, mutta joka tapauksessa tenttikirjat tulevat luettua enimmäkseen riittävän hyvissä ajoin. Riittävän monena päivänä sen sijaan, että tekee jotain muuta, valitsee lukea tenttiin.

Minäkin pystyn kyllä suunnittelemaan, mutta suunnitelman toteuttaminen on täysin eri kysymys. Useimmiten käy niin, että minä en, syystä tai toisesta, valitse tarttua tenttikirjoihin riittävän monena päivänä tai kenties yhtenäkään päivänä ennen viimeistä iltaa. Tentti on jossain hamassa tulevaisuudessa, mutta se mitä on juuri nyt käsillä – tietokone, käsityöt, romaani, kavereiden näkeminen tai mikä tahansa, on mielessäni aivan toisella tavalla läsnä. Minulle tulevaisuutta ei tavallaan ole olemassa – minua ei motivoi se että tulevaisuudessa tapahtuu jotain kivaa jos nyt teen jotain mikä tuntuu hankalalta, eikä se että tulevaisuudessa tapahtuu jotain ikävää jos en tee nyt asiaa joka tuntuu hankalalta. Se että tietää että näin on ja se että pystyy toimimaan tämän tiedon pohjalta on kaksi hyvin eri asiaa.

Suurin osa asioista joita teen tapahtuu välittömän mielihyvän motivoimana tai viime hetken paniikissa. Se ei monesti ole yksinomaan huono asia: tämä johtaa siihen etten oikeastaan pysty opiskelemaan asioita jotka eivät ole minulle itsessään motivoivia, vaan minun on pakko nauttia oppikirjojen lukemisesta ja tehtävien tekemisestä, jotta saisin edes osan tehtyä. Toisaalta monissa asioissa viime hetken paniikki on ainoa syy tehdä mitään vähänkään ikävää tai hankalaa: ikkunoita olen viimeksi pessyt silloin kun muutin edellisestä asunnosta pois, koska ainoa syy pestä ikkunoita on se että vuokrasopimuksessa lukee että asunto tulee jättää siistiin kuntoon ja pelkään etten muuten saa vuokravakuutta takaisin. Joskus viime hetken paniikki on tilanne jossa olen jo niin pahoissa vaikeuksissa että se lamauttaa täysin: monesti tarvitsen jonkun toisen ihmisen avaamaan laskupinojani ja laskemaan riittävätkö rahani kaikkiin perintätoimiston laskuihin, tai etsimään kirjaston kirjat jotka ovat menneet perintään tai tulemaan kanssani virastoihin selvittämään asioita. Toisaalta monet asiat joista ei tule viime hetken paniikkia jäävät kokonaan tekemättä: pitkäaikaisten tavoitteiden edistäminen pienillä asioilla ei onnistu, jos ne pienet asiat itsessään eivät motivoi vaan motivaation pitäisi löytyä siitä kaukana siintävästä tavoitteesta.

Tominnanohjauksen häiriö on myös läsnä monissa arkisissa asioissa. Monena iltana nukahdan valot päällä, päivävaatteissa ja silmälasit päässä: vaikka tiedän että olen väsynyt ja olisi hyvä käydä pesemässä hampaat ja laittaa yövaatteet päälle, en vain pysty lopettamaan sitä mitä olen tekemässä, mikä usein on lukemista tai sarjojen katsomista, kunnes kehoni päättää minun puolestani ja nukahdan. On monena päivänä lähes mahdotonta saada aikaiseksi syödä mitään muuta kuin asioita jotka eivät vaadi valmistamista: ajatuskin siitä että pitäisi mennä keittiöön, päättää mitä ruokaa laittaa, valmistaa se, olla keittiössä ja keskittyä niin kauan ettei ruoka pala pohjaan ja syömisen jälkeen vielä tiskatakin tuntuu joko täysin mahdottomalta tai ei ainakaan sellaiselta jonka haluaisi aloittaa juuri nyt. Ajattelen että ehkä kohta laitan ruokaa, mutta se kohta ei koskaan tule. Joinain päivinä en syö juuri mitään, koska edes nälkä ei saa minua liikkeelle.

Siivoaminen on ehkä kaikkein selkein esimerkki omista toiminnanohjaukseen liittyvistä vaikeuksistani. Se ei vaan kertakaikkiaan onnistu. Siivoaminen vaatii jatkuvaa ylläpitotyötä: on laitettava tavarat johonkin paikkaan joka ei ole lattia, jotta lattia olisi sen verran tyhjä että voisi joskus imuroidakin. On pestävä pyykkiä ennen kuin kaikki vaatteet loppuvat. On varattava pyykkitupa etukäteen ja muistettava mennä sinne oikeaan aikaan. On oltava siivousvälineitä, kuten roskapusseja, imurin pölypusseja ja puhtaita rättejä. On aloitettava siivoaminen niin, että on oikeasti aikaa tehdä se eikä puoli tuntia ennen kuin on lähdettävä kotoa jonnekin muualle. On kyettävä motivoimaan itsensä siivoamaan vaikka olisi muitakin asioita joita voisi tehdä, sellaisia joista tulee välitöntä mielihyvää.

Toiminnanohjauksesta puhuminen on hyvin vaikeaa. Usein saa kuulla, että no eihän kukaan muukaan pidä siivoamisesta, mutta se nyt vaan on pakko joskus tehdä. Että kyllähän siitä sitten tulee hyvä mieli kun on siistiä. Minun on usein täysin mahdotonta selittää, että se että tiedän että pitäisi ei riitä saamaan minua liikkeelle, ja että ei minulle oikeastaan tule kovin paljon parempi mieli sitten kun on siistimpää. Usein olen siivoamisen jälkeen lähinnä uupunut ja pettynyt itseeni: noinko kauan siihen meni ja noin vähän sain aikaan! Pitääkö minun huomennakin siivota, yäk. En kertakaikkiaan ymmärrä miten muut ihmiset pitävät jatkuvasti yllä siistiä elintilaa tai säännöllistä ruokailua tai opiskelevat niin että pysyvät aikataulussa. Tiedän että se on mahdollista, en vain tiedä miten.

Diagnoosin myötä olen saanut tarkemman kuvan siitä, miksi jotkut asiat ovat minulle niin vaikeita, vaikka tiedän kyllä että ne pitäisi tehdä ja että minulla on taito ja kyky niiden tekemiseen. Tämä on myös jossain määrin helpottanut arjesta selviytymistä: lääkkeet auttavat – yhtäkkiä ei olekaan mahdotonta tiskata vaikka ennen lääkkeitä se ei vain tapahtunut melkein ikinä, samoin kuin arkisiin askareisiin liitetty lisämotivaatio, esimerkiksi Habitica-peli joka antaa pelissä etenemisen muodossa sen ilon, minkä jotkut kenties saavat ihan vain siitä että saivat laskun maksettua tai pöydän pyyhittyä. Jo pelkästään se että osaa tunnistaa ongelman ja nimetä sen tekee usein asioista helpompia: voin sanoa itselleni että tiedän että tämä on vaikeaa ja että se on huima saavutus joka kerran kun saan pyykit pestyä tai lattian imuroitua, vaikka tekisin sen paljon harvemmin kuin mitä jonkun mielestä pitäisi. Nykyään osaan suhtautua itseeni sekä armollisemmin että tiukemmin: en enää soimaa itseäni vaikeuksista jotka tuskin koskaan lakkaavat olemasta, mutta toisaalta koetan keksiä tapoja joilla saan huijattua itseni tekemään vaikeita ja epämotivoivia asioita joka ikinen päivä.

 

Kertoi: Sarvivalas

Kuva:
Kay Sage: Unusual Thursday, 1951