”Oletko yleensä iloinen ja tyytyväinen itseesi?” eli sosiaali- ja terveysalan opiskelusta masentuneena

[Kuvassa neljä valkoista pientä kukkaa ja niiden lehdet]

”Koska työ on erittäin vastuullista ja psyykkisesti kuormittavaa, on hakijan mielenterveyden oltava kunnossa. Jotkut psyykkiset sairaudet voivat estää alalla toimimisen. Työn psyykkistä ja fyysistä kuormittavuutta lisää vuorotyö (aamu-, ilta- ja yövuorot). Työ ei välttämättä sovellu esimerkiksi univaikeuksista kärsiville. Jo koulutuksen aikana hakijan elämäntilanteen on oltava sellainen, että hän pystyy tekemään vuorotyötä. Valintavaiheessa hakijoiden terveys kartoitetaan erillisen kyselyn avulla.

Hakijan elämäntilanteen tulee olla kunnossa, jotta hänellä on riittävästi aikaa panostaa opintoihin.” [Pääsyvaatimukset] 

Olen ollut masentunut jo useita vuosia. Aluksi häpesin monta vuotta. En kertonut käyväni terapiassa, kävin ”asioilla”. En kertonut syöväni lääkkeitä, en kertonut mitään. Eikä ole pakko kertoa, jokainen valitsee oman tapansa. Oloni parantuessa oma salailuni alkoi itsestäni tuntua kuitenkin hiukan hassulta. Halusin uskoutua ystävilleni sillä tuttavapiirissäni oli ja on paljon mielenterveysihmisiä. Aloin siis pikkuhiljaa kertomaan enemmän ja enemmän omista vaikeuksistani. Nykyään olen aika avoin, vitsailen ja keskustelen vakavasti asiasta, kerron facebookissa terapiakäynneistäni, siitä miten en jaksa. On kuitenkin yksi kysymys mikä saa minut vastaamaan ei joka ikinen kerta.

”Onko sinulla jotain sairautta tai muuta vaivaa mikä voi vaikuttaa opiskeluun tai työntekoon?” Tämän tyylinen kysymys on mukana lähes jokaisessa koulun hakupaperissa mitä olen lukion jälkeen täyttänyt. Joskus kysytään ihan suoraan mielenterveydestäkin. Vastaan aina ei. En tiedä mikä vaikutus kyllä-vastaamisella olisi, jos mikään. Silti minä en uskalla vastata muuta kuin ei. Jos myönnän mielenterveysongelmani sille taholle mikä päättää niinkin ratkaisevalla tavalla tulevaisuudestani kuin myöntämällä tai hylkäämällä minulle opiskelupaikan, kertomalla totuuden koen laittavani itseni aivan liian epäreiluun asemaan.

Hain opiskelemaan sosiaali- ja terveysalan perustutkintoa työllistyminen mielessäni. Nykyisellä koulutuksellani en saa työtä, mutta sosiaalialan käyneenä voin saada nykyistä koulutustani vastaavaa työtä. En halua tulla leimatuksi mielenterveysongelmaiseksi jo opiskelemaan haettaessa sillä lähtökohtaisesti yritän opiskelulla parantaa omaa mielenterveyttäni. Työttömyys ja tekemättömyys syövät kuntoani niin, että vietin työttömyysaikani viimeiset kuukaudet lähinnä sängyssä tai korkeintaan sohvalla maaten. Silti minulta on kysytty jo nyt, viikko opiskelun alun jälkeen seuraava kysymys….

”Miten voit hoitaa muita kun et voi hoitaa edes itseäsi?” Tuo kysymys on minusta uskomattoman loukkaava. Olen elänyt ongelmieni, diagnoosini ja ennen kaikkea itseni kanssa jo useita vuosia. Olen ollut vuosia työelämässä tehden mm. lapsi- ja nuorisotyötä, sekä opiskelujen ohessa että muutenkin. Vaikka henkilökohtaisessa elämässäni lusikat olisivat olleet kuinka tiukalla olen silti hoitanut työni aina moitteettomasti. Tiedän siis, että pystyn tekemään opiskeluni kunnolla ja työskentelemään monipuolisesti sosiaalialalla. Tiedän sen sillä mielekäs työ on ollut yksi suurimpia kuntouttajia huonompien hetkieni aikana.

Sitä paitsi, vaikeuksistani huolimatta minulla on myös oikeus yrittää ja epäonnistua. Mielenterveyteni määrittää monta asiaa elämässäni, mutta en aio antaa sen rajoittaa mahdollisuuksiani muiden silmissä silloin kun heillä ei ole vielä mitään muuta tietoa minusta ihmisenä. Sanoisin, että olen yhtä kuin ja enemmän kuin mielenterveyteni. Mutta sitä ei yhdestä sanasta hakupaperissa näe.

Kertoi: Sisar hento