[kuvassa katu. Taka-alalla on harmonikkaa soittava Gena-krokotiili, jolla on punainen takki ja sen alla valkoinen paita. Etualalla on krokotiilia selvästi pienempi nallea tai apinaa muistuttava otus, Muksis, jolla on isot pyöreät korvat kummallakin puolella päätä. Se tanssii.]
Kun puhun ihmisten kanssa sensuroin aika ison osan elämästäni. En oikeastaan valehtele, mutta jätän vain kertomatta, kyselen muiden asioista. Tiedän etten ole ainoa mielenterveysongelmainen joka tekee näin. (Ja toisaalta mielenterveysongelmista kärsivät ei ainoista jotka tekee näin.) Kun joistakin asioista ei kuulu puhua, ei ole normaalia puhua, se tarkoittaa sitä että ihmiset, suht tutut/semikaverit/sukulaiset eivät vain osaa reagoida oikein (= siinä missä muihinkin asioihin). Ei jaksa aiheuttaa hämminkiä, saattaa ihmisiä noloon tilanteeseen. Tämän oppii vuosien varrella, ei jaksa enää pettyä kun joku reagoi huonosti.
Esimerkkitilanne: puhutaan työstä, ammateista, lyhyen tähtäimen tulevaisuudensuunnitelmista, rahahuolista. Ikäisteni eli plusmiinus 30-vuotiaiden elämässä on usein seuraavat kuukaudet, vuosista puhumattakaan, aika levällään (prekarisaatioo, tiedäthän). Ja silti saa olla aika harvinaislaatuinen seurue, että vaikkapa kuntoutustukea voi käsitellä tuosta noin vaan, tai sairauseläkettä tai yhtään pidempää sairauslomaa. Yleensä ihmiset joko a. kehuu kuinka rohkea on, b. jäätyy tai c. vaihtaa puheenaihetta. Tilanteesta tekee vaikeamman se, jos joku on jo valitellut rahahuoliaan/työpaikan puuttumista, jotka ovat omaan ja monen muun tilanteeseen verrattuna pieniä. Tällöin omien ongelmien eli elämän esiin nostaminen vetää maton alta toisen aivan oikeutetulta valitukselta, halusin tai en.
Voin toki harrastaa itsetutkistelua: olen selvästi osa ongelmaa kun en jaksa ottaa esiin asioitani, kantaa seurauksia vaan mielummin märehdin. Mutta kun asia ei ole jotain, mitä ratkaistaisiin yhdellä päätöksellä avata suu, vaan se on yhteiskunnallinen asia: meitä opetetaan häpeämään tiettyjä asioita (työkyvyttömyys, köyhyys, mielenterveysongelmat ja näiden yhdistelmät), ja muut päätyvät herkästi ikään kuin ”häpeämään puolestasi”. Ja vaikka yhdessä tilanteessa jaksaa olla reipas, seuraavassa vaadittaisiin taas uusi aloitus alusta. En ole tarpeeksi teletappihenkinen tähän.
Lisäksi ärsyttävä puoli asiassa on se, että useimmiten tietää, ettei kukaan tarkoita pahaa. Kyse on vain siitä, ettei olla totuttu. Ja sitten vain itsekin totuttelee sensuroimaan, vaikka se on raskasta itsensä jakamista eri osiin. Se että tiedän ettei muut ”tarkoita pahaa” ei poista epämukavuuden tunnetta. Asiaa ei helpota se, että naisena olen aika sosiaalistettu tekemään tunnetyötä toisten puolesta, varjelemaan toisten tunteita. Luen ihmisiä liian hyvin. Odotan ihmisiltä myös liikaa, en kaikilta mutta joiltakin. Siksi he voivat tuottaa pahimmat pettymykset. On helpompi pitää etäisyyttä, vitsailla tai vaan olla hiljaa niinä tiettyinä hetkinä.
Miten sitten ”kuuluisi” reagoida, jos menee hämilleen? Ei ole mitään yleisohjetta, muuta kuin: aina ei tarvitse sanoa mitään, voi vain kuunnella. Voi vaikka sanoa, että ei ole varma miten odotetaan reagoivan. Tai vaan pyytää, että ”kerro tarkemmin”.
Radikaalia mielenterveyttä 