Tulipa taas katsottua yksi dokumentti

[kuvassa mäyrä vihreällä niityllä]

Voin keksiä rutkasti naputtamisen aihetta siitä, miten mielenterveysongelmista kärsiviä kuvataan televisiossa tai kirjoissa. Useimmiten hahmot on epäuskottavia, tehty terveestä näkökulmasta, terveiden tarpeisiin, esimerkiksi romantisoitu taiteilija, jonka kärsimyksistä syntyy taidetta.

Nyt sanon kuitenkin pari sanaa dokumenteista.

Katselen niitä aika paljon, ja sattuneesta syystä mielenterveyttä käsittelevät kiinnostavat. Suurin osa ei ole erityisen mieleenpainuvia. Viimeksi positiivisesti yllätti Yle Areenasta löytyvän tanskalaisen Tukea taiteesta-sarjan ensimmäinen osa. Siinä käsiteltiin sitä, kuinka ääneenlukemispiirit ovat hyödyllisiä päihderiippuvuuksista toipuville ja erilaisista mielenterveysongelmista kärsiville. Lukeminen ja tekstistä keskustelu auttavat käsittelemään asioita; ei välttämättä niin että pitäisi velloa vaikeissa tunteissa vaan myös ilostuttavia asioita. Dokumentissa joku totesikin, että masennus ikään kuin kaventaa sisäistä liikkumatilaa, saa käpertymään, tekee vaikeaksi/mahdottomaksi innostua, ja lukeminen ryhmässä saattaa laajentaa sitä.

Sitten ne risut. Kaikista hyvistä jutuista huolimatta tätäkin puolituntista vaivasi näiden ohjelmien helmasynti. Toipuvat ihmiset asemoituivat noiksi toisiksi; heihin viitattiin myötäeläytyen ja sympaattisesti, kyllä, mutta he pysyivät yhtä kaikki noina muina. Ei tullut olo, että mun oletetaan katsovan tuota ohjelmaa. (Tämä on tietenkin paljon isompi epäkohta ja mediassa toiseutetaan isoja joukkoja: keskimääräisen lukijan tai kuulijan oletetaan olevan valkoinen ja hyvätuloinen cishetero. Kyllä, tämäkin sapettaa.)

Katsomani dokumentti ei esitellyt lukemisryhmiä joinakin, jotka voisivat auttaa sinua, joista sinä voisit olla kiinnostunut, vaan nuo toiset saavat tästä apua, eikö olekin ihanaa! Ryhmiin osallistujat pääsivät myös ääneen ja olivat symppiksiä, mutta jollain tavalla, jota en pysty analysoimaan tässä tarkemmin, isoin painoarvo oli ryhmien vetäjillä ja perustajilla, he olivat _todellisia asiantuntijoita_. Tämä kaikki on vähän ironista kun ottaa huomioon ohjelman esittelytekstissä lukee, että ”kirjallisuus voi toimia avaintekijänä esimerkiksi mielenterveyspotilaiden äänen saamisessa kuuluviin”. Mitä luultavimmin kiinnitin tähän kaikkeen, pieniin viittauksiin, huomion juuri siksi, että tämä ei ole satunnainen virheaskel vaan normaali käytäntö, jota suurin osa ei edes huomaa.

Minä kuitenkin huomaan, ja siksi muutoin ihan nautittavasta dokumentista jäi ristiriitainen olo. (Kannattaako se katsoa? Jos aihe kiinnostaa niin kyllä, ei huonoimmasta päästä kuten sanottua.)

Kertoi. Eli nah