[surrealistisessa kuvassa musta tausta, jossa on ympäriinsä valkoisilla ääriviivoilla rajattuja ihmisten kasvoja. Osalla ihmisistä on punaiset hiukset, osalla maalauksia kasvoissa. Niiden seassa on vaaleansinisiä alueita, joihin on maalattu sinisellä ja punaisella tyylitelty silmä sekä punakyntisiä käsiä.]
Minä olen musta nainen Suomessa. Tämä itsessään riittäisi luomaan ahdistusta elämääni (koska yhteiskunta jossa elän on rasistinen ja seksistinen) mutta ei, identiteettini on monimutkainen. Olen myös äiti joka ei ole edes yh koska yhteishuoltajuus on vitusti kivempaa (not). En ole rikas, en hetero, en koulutettu, en työelämässä, en kristitty… (En enää ole varma olenko cisnainenkaan.) Tähän päälle kiva soppa traumoja, masennusta, ahdistusta ja ajoittaisia aistiharhoja. Psykoterapiaa tarviin, oon tiennyt tarvinneenni jo kauan ja todellakin haluisin siihen mahdollisimman pian.
Mutta kun on niin saatanan vaikeata luottaa valkoisiin ja varsinkin valkotakkisiin ihmisiin. Ensimmäinen psykiatri jonka tapasin iski napit kouraan ja lähetti matkaan. Toinen sanoi, ettei tarvitse tutkia onko mulla bipolaarinen häiriö kun sen verran stabiililta vaikutin ja kyllä se tulee esiin ennemmin tai myöhemmin jos se mulla on. Kolmas on ollut vähättelevä ja nöyryyttävä, puhunut minulle toiseuttavasti ja alentavasti ja tehnyt selväksi että hän näkee ihmisten jakautuvan rotuihin. Kun lähdin tämän vastaanotolta ahdistusitkussa, päätin etten enää tätä lääkäriä aio tavata.
Soitin potilasasiamiehelle ja kysyin neuvoa. Koska minun hoitoyksikössäni ei ollut muita lääkäreitä, pitäisi minun vaihtaa paikkaa jos haluaisin vaihtaa lääkäriä. Neuvottiin puhumaan asiasta hoitotiimini kanssa.
No, puhuin sitten psykiatrisen sairaanhoitajan ja sosiaaliterapeutin kanssa. Aluksi rauhallinen keskustelu meni pian päin vittua. Sosiaaliterapeutti puolusti lääkärikollegaansa siinä määrin että jossain vaiheessa oli minun sanottava ”älä huuda minulle, minä olen potilaasi.” Kun olin jälleen ahdistusitkussa lähdössä paikalta, sairaanhoitaja johon oli siihen asti luottanut sanoi, ”harmi että olet pahoittanut mielesi.”
Koska rasismin tuottama ahdistus on vaan sitä: mielensä pahoittamista.
Seuraavaksi ohjattiin psykologille, joka auttaisi minua valitsemaan sadoista Kelan korvaavista psykoterapeuteista itselleni sopivan. Tapaan hänet kerran minulle huutaneen sosiaaliterapeutin kanssa. Koko tilanne on ahdistava. Varaan uuden ajan mutten mene, koska flunssa (lue masennus) iski.
Nyt monta kuukautta myöhemmin en ole vieläkään saanut pyytämääni siirtoa eri yksikköön, koska…. no kukaan ei osaa sanoa miksi. Se etten mennyt psykologille on ehkä antanut asiasta päättävälle ylilääkärille kuvan etten ole sitoutunut hoitooni. Hoitohenkilökunta vaihtuu, minä odotin turhaan ja nyt pitäisi kai vaan jaksaa etsiä psykoterapeuttia.
Mutta minkä vitun takia minä haluaisin taas jutella uusille valkoisille ihmisille jotka eivät ymmärrä mitä rasismi on, miten se vaikuttaa mielenterveyteen asua rasistisessa maassa — tai edes ovatko itse rasisteja. Psykoterapialla, psykologialla ja rasismilla on pitkä yhteinen historia. Miten minä osaisin tutustumiskäynnille luoda sellaiset kysymykset et vastaus paljastaisi mahd. psykoterapeutin ennakkoluulot heti (eikä kahden vuoden jälkeen niin kuin hoitotiimini kanssa kävi) mutta joka ei altistaisi minua ämpäröinnille ja johda ahdistuskohtaukseen?
Miten selittää näille, ettei mulla oikeesti ole sitä perusluottamusta heihin jota hoito vaatii, mutta kun ei ole rahaa niin tuntuu ettei ole varaa vallittaa? Että ne jotka minua muka auttaisivat lisäävät huonoa oloani? Kun näen lääkäreitä ja muita, usein pinnan alla on nöyryytetty, väheksytty olo joka pitäisi niellä jotta saisi mitään positiivista irti tapaamisistamme. Mut kuinkas mä sitä heille muka sanoisin? Ei ne mulle oo mitään muuta hoitoa ehdottanutkaan kun psykoterapiaa. Et koita siinä sitten pysyä positiivisena.
Radikaalia mielenterveyttä 