Vaikka sainkin terapiaa jo nuorena – ajatuksia uudelleen sairastumisesta

[kuvassa kaksi kaistaletta punakeltaista heteikköä, joita ympäröivät vesialueet. Lähempänä kuvan ottajaa olevalla maa-alueella laiduntaa ruskea poni. Ilmassa lentää valkoinen vesilintu]

sisältövaroitukset: itsetuhoisuus/itsensä vahingoittaminen

Aloitin ensimmäisen suhteellisen pitkän terapiani 12-vuotiaana. Lopettaessani sen olin käynyt terapiassa noin kolmasosan siihenastisesta elämästäni. Eli lopetin terapian 18-vuotiaana, jos joku nyt yritti laskea tätä.

Olen monilta, vertaisiltanikin, kuullut, että on hyvä kuinka olen saanut apua ja käsiteltyä asioita jo niin nuorena enkä vasta aikuisena niin kuin ehkä kommentin sanoja. En aio varsinaisesti väittää vastaan, mutta haluaisin sanoa jotenkin siitä, mitä tuon asian kuuleminen minussa on aikojen saatossa herättänyt.

Ensimmäinen kontakti avun piiriin oli perheneuvola, jossa käyntiä voisi kuvata vähän tragikoomiseksi. Hymyilevä mutta näpistelevä tyttö, joka ei herättänyt ammattilaisissa huolta.

Meni taas hetki aikaa. Ala-asteen viimeisillä luokilla aloin pinnaamaan koulusta. Olin niin hurja, että menin monesti kirjastoon lukemaan kouluun menemisen sijaan. Tässä vaiheessa koulusta toki soittelivat kotiin, ja asiasta kotona koitettiin keskustella. Kun mukaan pian astui viiltely, huomasin ihmisten olevan kovin huolissaan ja aika nopeasti minut kirjattiin sisään lastenpsykiatriselle osastolle tutkimus- ja hoitojaksolle.

Osastojaksolla todettiin, että olen traumatisoitunut ja suositeltu sen vuoksi traumaorientoitunutta terapiaa. Sen olen myöhemmin nyt aikuisena papereistani lukenut. Aikuiset hoitivat asiaa silloin, koska olin vielä lapsi, ja vuoden päästä osastojaksosta tuleva terapeuttini tuli käymään meillä kotona tutustumiskäynnillä. Seuraavalla viikolla oli muistaakseni ensimmäinen aika, ja sen jälkeen kävin kuutisen vuotta tuolla vastaanotolla viikoittain, alussa kaksikin kertaa.

Tein kovasti kuuden vuoden aikana töitä että paranisin. Ja kävin yläastetta ja sen jälkeen lukiota. Harrastin, kävin rippikoulun, isoskoulutuksen ja toimin isosena leireillä, teatterihommia. Jotain sellaista, mitä joku on keksinyt elämäksikin kutsua.  Ja kaksi kertaa viikossa terapiaa, parin vuoden jälkeen kerran, eikä terapiaprosessi jää vain sinne kolmen vartin ajalle vastaanottohuoneeseen vaan elää muun elämän ohella.

Välillä tulee mieleen, että toivuinko vain siksi, että tiesin sellaista minulta odotettavan. Että toipuminen olisi draaman kaaren yksi osa sairastumisen ohella. En halua ajatella, että se oli pelkästään sitä, mutta osansa silläkin oli, tiedostamattakin ehkä laittoi asioita jossain vaiheessa syrjään mielessään. Minusta tuli täysi-ikäinen, ja pohdimme terapeuttini kanssa haemmeko vielä yhden vuoden lisää vai lopetammeko. Päätös olisi minun, eikä terapeuttini ollut vahvasti kumpaakaan mieltä. Päädyin lopettamaan terapian. Ehkä siinä vaiheessa oli tullut jo ärsytys terapiassa käymistä kohtaan, vaikka sen oli kokenut tarpeelliseksi. Että haluaa muutakin elämäänsä.

Asuin yksikseni, ja olin aika avoin tarinassani somen maailmassa ja irl-keskusteluissa, ja sitä kautta päädyin vieraaksi useampi vuosi sitten Inhimillinen tekijä -ohjelmaan. En ajattele, että olipa huono juttu lähteä siihen mukaan, mutta kieltämättä silloin kun elämässä tuli isompia kuoppia ja samat, jo kerran selätetyt oireet tulivat kuvioihin uudelleen, ajatteli, että olisiko kannattanut sittenkään mennä. Uudelleen sairastuminen ja se, että asioita piti uudelleen käsitellä sai minut epäilemään olinko oikeasti mitään töitä aiemmin tehnytkään ja oliko se turhaa.

Kun tänä päivänä mietin tuota 18-vuotiasta itseäni, joka lopetteli terapiaa ja joka 19-vuotiaana lähti puhumaan julkisesti viiltelystä televisioon, minua huimaa. Miten suuri taakka oli olla julkisesti se toipunut, ja oli kuitenkin paljon monenlaisia muutoksia elämässä ihan jo itsenäistymisen muodossa. Sekä ne vanhat jutut, jotka nousi uudelleen pintaan uudelle käsittelykierrokselle uusien ihmissuhteiden ja parisuhteenkin kautta. Että olisi mahdottomuus käsitellä niin elämänkokoisia asioita kerralla jotenkin halkipoikkipinoon ettei niitä koskaan enää joutuisi työstämään.

Joskus mietin jopa sitä, olisiko ollut helpompi jos apua olisi saanut/joutunut hakemaa vasta aikuisena. Kun uudelleen terapiaa aloitellessa oli takana niin pitkä pätkä terapiassa, tiesi eri lailla, miten terapiassa toimitaan. Toi asiat, terapeutinkin sanojen mukaan, valmiiksi pureskeltuna istuntoihin. Toki se on voinut olla hyväkin juttu, ei varmasti vain jompaakumpaa.

Kertoi: nipsu