[Kuvassa lattialla makaava ruskeanharmaa kissa, jolla on mustia raitoja. Kissan toinen tassu on ylhäällä ja näyttää siltä kuin se näyttäisi keskisormea]
Miksi mä häpeän, vaikka häpeä ei ole mun?
Miksi mua hävettää kertoa siitä, mitä sä teit mulle?
Ihan kuin kertominen tekisi musta muiden silmissä likaisen, arvottoman, rikkinäisen, pilalle menneen.
Ihan kuin mulla ei olisi haaveita ja toiveita tulevaisuudesta
Se, että otit mut väkisin, ei tee musta kelpaamatonta, kykenemätöntä, toivotonta, särkynyttä.
Ja sit nää keskenään riitelevät kommentit:
”Miks lähit sen mukaan? Mikset ollut varovainen?”
”Miten niin et voi luottaa? Ei mua oo kukaan koskaan kohdellu huonosti, ei kaikki miehet oo pahoja”
”No mut miehet vaan on sellasia, ei ne voi haluilleen mitään”
”Kyllä omalla toiminnallaan voi vaikuttaa siihen, tuleeko raiskatuksi”
Uhrinsyyllistämisleikissä ei vaan voi voittaa.
Miksei syyllisen harteilla paina vastuu?
Miksei kukaan kysy sulta:
”Miksi raiskasit?”
”Miks helvetissä sä haluut väkisinmaata ihmisen, joka ei halua?”
”Miksi helvetissä painostit ja uhkailit?”
”Miten sä kehtaat pistää oman seisokkisi toisen halujen ja tarpeiden edelle?”
”Miksi vitussa sä kävelit toisen itsemääräämisoikeuden yli?”
”Miksi koskit ilman lupaa?”
”Miksi teit sen, kun toinen oli tiedoton?”
Miksi sulla ei ole paha olla?
Miksei sulla ole painajaisia?
Miksei sulla ole paniikkikohtauksia?
Miksei sua pelota liikkua yksin?
Miksei sua pelota humalaiset miehet ja miesporukat?
Miksi sä jatkat elämääsi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?
Radikaalia mielenterveyttä 