Olen elänyt vuosia väkivaltaisessa ja sairaassa suhteessa, jossa olemistani ja tekemisiäni on rajoitettu rankasti.
Olen elänyt sekä tiukkojen sääntöjen kahleissa että mielivaltaisen väkivallan uhan alla. Jos olen pyrkinyt tekemään jotain aivan normaalia ja tavallista, on minua saatettu lyödä palleaan. Hengitystäni on tukahdutettu, rintakehäni päällä istuttu. Minut on useaan kertaan ahdistettu kirjaimellisesti käpertymään nurkkaan. Sosiaaliset suhteeni on näivetetty lähes olemattomiin. Sitä mistä voin ihmisten kanssa keskustella ja mitä kertoa itsestäni on rajoitettu tiukalla otteella. Minulta on vaadittu täydellisiä suorituksia ja pystymistä huolehtimaan hyvin paljosta. Asioiden pitää hoitua täysin sujuvasti ilman pieniäkään mutkia matkassa.
Onnistumisista ei kuitenkaan anneta kiitosta. Jokainen pienikin virhe huomioidaan tarkasti ja siitä rangaistaan. Seksissä minun on aina pitänyt lähtökohtaisesti alistua toisen tarpeisiin, koska muut ihmiset ovat tärkeämpiä eikä itsekäs saa olla. Kaikkiin ongelmiin syy on laitettu minuun. Jos olen yrittänyt sanoa, että entä jos toisella olikin huono päivä tai jotain, se on mitätöity koska minä kuitenkin varmasti tein jotain, mistä kaikki hankaluus johtui. Ei ole aina edes vaivauduttu selventämään mitä minä tarkalleen tein väärin, mutta syyllisyys on silti selvä. Jos en muutoin usko, todellisuudentajuni on kyseenalaistettu.
Sairas suhde, jollaista ei saisi olla, jollainen pitäisi lopettaa. Sairas suhde, johon on itse aivan yhtä syyllinen, koska sitä ei ole lopettanut vaan siihen on jäänyt vuosiksi. En ole uhri vaan uhriutuja, koska pysyn. Syy pysymiseeni on siinä, että uhriutujana hakeudun uhriksi, koska olen tottunut olemaan siinä roolissa koko ikäni, sanoo Havaintoja Parisuhteesta- blogisti Sami Minkkinen postauksessaan ”Minä en halua olla uhri”.
xxx
On totta että kyse on roolista, jossa olen ollut koko ikäni. Ylläoleva teksti ei kuitenkaan kertonut parisuhteesta toiseen ihmiseen vaan suhteesta mielenterveysongelmiini ja konkreettisista seurauksista joita niillä on ollut. Puhun ajatuskuvioista ja tunnereaktioista jotka ovat saaneet alkunsa osin jo hyvin varhain lapsuudessa ja joiden takia minulla on nykyään diagnoosi. Mielenterveyshäiriö. Minun suhteeni itseeni on epäterve ja se on ollut sitä niin kauan kuin muistan.
Olen myös ollut epäterveessä pitkässä parisuhteessa. En sekuntiakaan siksi että halusin olla epäterveessä parisuhteessa. En sekuntiakaan siksi, että halusin olla uhri, vaikka olen kyllä pitkiä rupeamia pohtinut josko viehätys avuttoman uhrin osaan olisikin syy ongelmieni taustalla (koska lähtökohtaisesti epäilen aina omaa kokemustani ja käsitystäni asioista), mutta en ole saanut sitä mitenkään asettumaan yhteensopivaksi palaseksi loogiseen kokonaisuuteen. Ongelmani on ollut päinvastainen. Olen kuvitellut olevani syyllinen kaikkiin parisuhdeongelmiin ja siinä on oma viehätyksensä, koska se antaa illuusion kyvystä vaikuttaa asioihin. Estää tuntemasta sitä musertavaa voimattomuutta ja avuttomuutta, mitä väkivallan uhriksi joutuminen todellisuudessa on. Olin vuosia parisuhteessa, jossa minua ei kuultu, ymmärretty eikä nähty vaan minuun suhtauduttiin epätosien tulkintojen pohjalta ja jonka aikana tein tolkuttomasti töitä itseni ja kommunikointitaitojeni kanssa ratkaistakseni nuo ongelmat.
Sillä sekunnilla kun vihdoin ex-puolison mielenmaisema hahmottui minulle ja palasten loksahtaessa paikoilleen ymmärsin että ex ei ole kykenevä terveeseen parisuhteeseen, irtosin. Oli paljon syitä miksi tuo asia valkeni vasta hyvin myöhään, vasta kun kuvioissa oli aktiivista henkistä väkivaltaa pelkän passiivisaggressiivisen visusti konflikteja välttelevän käytöksen sijaan. Paljon oli syytä siinä, ettei minulla ollut aiempaa kokemusta vastaavasti rakentuneesta mielestä kuin mitä exällä oli, minkä takia odotin häneltä jatkuvasti virheellisesti terveitä normaaleja ajatuskuvioita enkä voinut käsittää hänen todellista käytöstään. Vielä enemmän syytä oli omilla vääristyneillä ajatus- ja tunnerakenteillani, joiden takia etsin ikuisuuksia syitä ongelmiin itsessäni sekä yliymmärsin exää sen sijaan että olisin kyennyt tunnistamaan missä ongelmat oikeasti olivat ja miten niihin terveesti suhtaudutaan. Työkaluja ei kerta kaikkiaan ollut.
Rikoin itseni pahasti (vuosienkin jälkeen korjailen jälkiä) koska en osannut luovuttaa exän suhteen aiemmin. Siitä huolimatta että pelissä olivat vahvasti muinaiset totutut kuviot ja roolit, en ole koskaan odottanut kiitosta enkä ylistystä ”uhrauksestani”. Minulta on mennyt vuosia että olen edes päässyt siihen pisteeseen että pystyn sanomaan että minua kohdeltiin yksiselitteisesti väärin. Että en ollut itse ansainnut kohteluani edes sillä että olin paikalla. Sitähän se on, kun sanotaan että oma vikas, mikset lähtenyt. Silloin sanotaan että ansaitsit mitä sait. Silloin oletetaan että varmaan halusitkin sitä mitä sait. Että älä ole katkera, älä viitti valittaa. Katso peiliin, oma vikas.
En minä ansaitse sitäkään kohtelua mitä mielenterveysongelmani minulle tekevät. Ei sekään tarkoita että valitsisin ajatukset joita alitajunta suoltaa tai tunnereaktiot jotka jyräävät minut. Käyn terapiassa, syön lääkkeitä ja työstän ja työstän ja työstän aina kun voimavarani sen sallivat. Eteneminen on tuskaisen, välillä toivottomankin hidasta ja takapakkeja tulee. Sairaan parisuhteeni ajan pohdin jatkuvasti suhteen ongelmia, luin itseapukirjoja parisuhteista ja kommunikaatiosta ja etsin keinoja joilla ratkaista vaikeudet ja tehdä suhteesta terve. Lasten takia en kokenut oikeudekseni hajottaa heidän perhettään vain koska ”mulla ei oo kivaa”, koska ongelmat eivät lasten elämää huonontaneet, mutta lakkasin heti yrittämästä kun kävi ilmi että yrittäminen on toivotonta ja jatkaminen ei ollut enää mahdollista. Toisaalta on myös masentavan tosi, että mikäli ongelmat olisivat jatkuneet sillä tasolla mitä ne vuosia olivat eikä kärjistymistä absurdeihin mittoihin olisi tapahtunut, kitkuttaisin yhä laittaen lapset ja puolison itseni edelle. En olisi nähnyt itselläni olevan oikeutta rikkoa muilta niin paljon ja kokisin vuodesta toiseen syyn olevan kuitenkin jollain tapaa itsessäni, kiitos mielenvääristymieni. Uhriutumisen kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä.
xxx
Minäkään en halua olla uhri. Olen vuosia yrittänyt visusti olla olematta uhri kantamalla syyllisyyttä ja vastuuta kaikesta. Juuri se resepti, minkä Minkkinen tarjoaa ratkaisuksi vaikeuksiin. Todellisuudessa tie eteenpäin kohdallani vaatii, että minun on luovuttava liiasta vastuusta. On myönnettävä että ei ole minun vikani, että olen kasvanut sairaissa olosuhteissa, minkä takia varhaiset ajatus- ja reagointikuvioni ovat kehittyneet epäterveiksi. On myönnettävä itselleni että olin exän uhri. Ettei hänen tekonsa ja suhtautumisensa minuun johtuneet siitä mitä olin tai mitä tein, vaan hänestä. On nimenomaan myönnettävä että on uhri, jotta liian vastuuntunnon myötä tuleva tuskaisuus helpottaa ja vapautuu tilaa ja kapasiteettia etsiä oikeasti toimivia strategioita tilanteen kohentamiseen.
Tein töitä paljon, mutta en odottanut ”uhrautumisesta” kiitosta ja kunniaa. Halusin ainoastaan toimivan parisuhteen. Aivan samoin kuin mielenterveysongelmieni kanssa joudun työskentelemään paljon, kylliksi kiitosta olisi sujuvassa elämässä. Se, miksi tuon näitä asioita esiin ei ole oman sädekehän kiillottamista hitusenkaan vertaa vaan tarjoan mahdollisuutta ulkopuolisille nähdä millaista elämä tällaisissa olosuhteissa voi olla. Että sieltä ulkopuolelta voi olla oikeasti mahdollista tehdä hätiköityjä yksioikoisia johtopäätöksiä muiden valinnoista, koska ei ole läheskään kattavaa käsitystä siitä miten paljon, vahvoja, syviä ja monimutkaisia tekijöitä pelissä voi olla.
Ulkopuolelta asiat näyttävät aina paljon helpommilta ja yksinkertaisemmilta.
Ulkopuolelta on helppo tuomita ja sitten lopuksi kirjoittaa rivi siitä, miten itse ainakin valitsee toimia paremmin.
Radikaalia mielenterveyttä 