Kun kotityöt tuottaa tuskaa

[kuvassa muumipeikko makaa kyljellään kivellä lammen rannalla, erilaisten isojen rantakasvien ympäröimänä. Sen ilme on ahdistunut]

Siivoaminen on mulle vaikeaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän.

En tiedä millaisessa kaaoksessa eläisin jos en saisi välillä apua porukoilta. Olen käsittänyt että moni muukin mielenterveysongelmainen on samassa jamassa.

Tästä ei vaan kauheasti puhuta. Tiedän että jotain kotiapua voisi ehkä saada. Epäilen vaan että olen liian toimintakuntoinen saadakseni sellaista ja ajatus tuntuu liian raskaalta ja vaikealta, hakeminen ja selittäminen.

Miksi siivoaminen ja kotityöt sujuu parhaimmillaankin takkuillen? Miksi en pysty ”tekemään sitä minkä pitäisi onnistua tuosta noin vain”? Miksi pienetkin asiat vie voimat? Siivoaminen vie tolkuttomasti energiaa, jota on rajoitettu määrä. Käynkö kaupassa vai imuroinko? Sen sijaan olen hyvin perillä siitä, että on todella vaikea selittää terveille ihmisille että miksen pysty. Ja olen kuullut aivan liikaa niitä hyvää tarkoittavia vinkkejä.

Siivoamisen vaikeus, se että se on parhaimmillaankin tahmaista, aiheuttaa häpeää. Eikä se häpeä liity vain siivoamiseen. Se liittyy jonkinlaiseen epäonnistumiseen ihmisenä, kunnollisena aikuisena. Avun tarvitseminen on yhteiskunnassamme patologisoitua. Myöntämällä ettei pysty menettää toimijuuden toisten silmissä.

Se millainen koti on, onko siellä kiiltävää, siistiä, sopivan tyhjää, sen uskotaan kertovan siitä millainen ihminen on. Kapitalistinen yhteiskunta kyllä mittaa ja arvottaa ihmisiä sen mukaan paljonko omistaa, mutta kodin suhteen on tiukat standardit sille paljonko siellä saa olla asioita. Muu on merkki, todiste siitä että jotain on vialla. Teeveessä on hamstrausohjelmia, joissa kauhistellaan sitä kuinka joku asuu tavaran keskellä ja ehkä pelastetaan se sieltä.

Muistan liian elävästi kun luin Ulvilan surmaan liittyen lehtijutusta, kuinka jostain kaapista oli löytynyt tyhjiä deodoranttipurkkeja, jotka oli vihje… jostain? Ongelmista arjessa? Tajusin että mun mielen kuntoa voisi joku tulla tarkastelemaan: ”ahaa, täällä on tiskejä monen päivän edestä. Ja vessapaperirullan sisälmyksiä vessan lattia täynnä. Pyykkikasoja. Kissanhiekkaa. Tavallista hiekkaa. Selvä tapaus.”

Lisäksi faktahan on, että sotkua ja tavaroita tulee sitä enemmän mitä enemmän on kotona. Ei tietenkään mitään isoa tai kallista, mutta kirjastonkirjoja, papereita, ristikkoja, lehtiä…vaatteita röykkiöittäin, pyykkejä odottamassa pesua. Siivoushäpeään liittyy häpeä sen suhteen, viettääkö kotona enemmän aikaa kuin kuuluisi. Kotona saa ”kotoilla”, ”viettää koti-iltoja”, olla sairaana (kunhan ei liian kauan!), nikkaroida ja viettää aikaa jos siihen panostaa. Jos ne on osa aktiivista elämää. Mutta että on miltei aina kotona, siinä on jotain vikaa. Sitten vaan ”makaa kotona”.

Ja häpeästä ei vapaudu sillä, että sanotaan että ”kieltäydy olemasta kodinhengetär”. Siivousjutut on tietysti läpeensä sukupuolittuneita. Nykyisin pakottavin normi on kuitenkin se, että pitää todistaa että on menestynyt ja pärjäävä ja ahkera. Ja ne ”hanki siivooja, ei nykynaisen tarvitse siivota itse”-vinkit: ei ole rahaa. Pitäkää etuoikeutettu feminisminne.

Moni heittää keskusteluun tosta vaan kuinka jollain on elämänhallinta hukassa tai sanoo että joku on uusavuton. Musta tuntuu aina että puhutaan musta. Ja niinhän tavallaan puhutaankin.

Siispä: sillä ei ole mitään arvoa jos sanot ettei mielenterveysongelmissa ole mitään hävettävää jos kuitenkin häpäiset niitä asioita joiden kanssa mielenterveysongelmaiset painii.

Kertoi: Eli nah