[kuvassa suoraan kameraan tuijottava närhi, jonka suussa on pähkinä]
Sisältövaroitukset: syömishäiriö, kehoinho, lihavuusfobia, pakko-oireet ja -ajatukset, itsensä vahingoittamisen kuvailu
Huomasin eräs ilta sattumalta ilokseni, että entisessä harjoittelupaikassani on jälleen pitkästä aikaa avautunut sopiva työpaikka haettavaksi. Vaikka olenkin ollut kuntoutustuella jo jonkin aikaa, on haaveissani silti siintänyt jo pitkään paluu työelämään. Päätin lähettää hakulomakkeen seuraavana päivänä, kunhan olisin ensin miettinyt miten sen muotoilisin mahdollisimman hyvin vaikuttamatta kuitenkaan liian innokkaalta. Murehdin myös sitä, uskaltaisinko kertoa avoimesti olevani tällä hetkellä kuntoutustuella.
Pienen hetken ajan tuona iltana olin kuitenkin onnellinen. Tuntui, että tuon työnhaun avautumisen myötä ne unelmat, joiden suhteen olen jo melkein luovuttanut mielenterveysongelmien kanssa kamppaillessani, olivat taas ulottuvillani. Että kuntoutuminen ja ”normaali” työelämä voisi olla taas edes yhden pienen askeleen lähempänä.
Kaikki toiveeni kuitenkin romahtivat jo heti seuraavana päivänä. Vaikka haun päättymisajankohdasta ei mainittu sivuilla mitään, oli hakuilmoitus ehtinyt edellisillan vierailuni jälkeen poistua sivuilta, oletettavasti koska sopivat työntekijät oli nyt jo valittu. Tuijotin lamaantuneena ja epäuskoisena tietokoneen ruutua ahdistuksen kasvaessa sisälläni.
Ahdistus, paranoia ja synkät ajatukset alkavat täyttää mieleni. Tuntuu kuin universumi olisi minua vastaan ja haluaisi rangaista minua. Koko tilanteen ajoitus on niin käsittämättömän epätodennäköinen, että on vaikea estää paranoidisia ajatuksia tunkeutumasta mieleeni: tuntuu kuin hakuilmoitus olisi kadonnut juuri nyt vain sen vuoksi, että satuin huomaamaan sen, etten minä vaan ehtisi hakemaan. Haukun itseni lyttyyn sekä mielessäni että ääneen. Jos en olisi niin laiska, jos en olisi niin tyhmä, jos en olisi niin saamaton. Jos vain olisin laittanut hakemuksen menemään heti illalla, kaikki olisi hyvin. Jos, jos, jos. Itken ja hakkaan itseäni rangaistukseksi käsiin, jalkoihin, mahaan, päähän. Kaikki on pilalla. Hakkaan päätäni seinään ja toivon kuolevani.
Alan vakuuttua siitä, että tämä kaikki on jälleen rangaistusta siitä kun söin eilen sipsejä. Typerä läski paska. Tämän siitä saa kun syö sipsejä. Tämän siitä saa kun kuvittelee olevansa jotain muuta kuin se läski ruma paska mikä on. Kuinka kehtasin koskaan kuvitella mitään muuta. Hakkaan lisää mahaani, raavin kaulaani, kävin läpi pakonomaisesti jokaisen todellisen ja kuvitellun läskimakkaran kehossani ja vihaan itseäni. Tämän siitä saa kun on läski, kun syö sipsejä. Siitä rangaistaan heti, armottomasti. Kaikki menee heti pieleen. Jos vain en olisi läski, kaikki olisi hyvin. Päätän etten syö enää koskaan ja hakkaan itseäni lisää inhottuun mahaani.
Kipu sai minut lopulta havahtumaan sen verran synkkien ajatusten kierteestä, että tajusin kuinka pahan ahdistus- ja paniikkikohtauksen tämä yllättävä tilanne oli minussa laukaissut. Tuntui sekä helpottavalta että surrealistiselta tajuta, että ajatukseni eivät olleet tällä hetkellä hallinnassani, että ne eivät olleet rationaalisia. Että tilanne ei ollutkaan välttämättä aivan niin katastrofaalinen kuin miltä se vaikutti. Onnekseni minulla on elämässäni henkilö, johon pystyn ottamaan yhteyttä tällaisilla hetkillä, ja että tämä pystyi pitämään minusta nytkin huolta kunnes kohtaus meni ohitse. Monella ei ole ketään.
Kohtaus meni lopulta aiempiin vastaaviin verrattuna melko nopeasti ohi, mutta se oli ikävä muistutus siitä, että toipuminen ei ole aina suoraviivaista. Vaikka oireet katoaisivat pitkäksikin aikaa, sairaus voi silti kyteä pinnan alla, valmiina iskemään heti seuraavan pienimmänkin kriisin tullen. Vaikka tiedän omien sairauksieni etsivän jatkuvasti murtumakohtia hatarasti uudelleenrakennetusta elämästäni, odottavan sopivaa heikkoa hetkeä, on silti valitettavan helppoa tuudittautua alkaneen toipumisen tuomaan turvallisuuden tunteeseen. Edistysaskeleiden jälkeen takapakki tuntuu entistä raskaammalle, ja onnellisuuden huumassa pienimmätkin vastoinkäymiset saattavat aiheuttaa totaalisen romahduksen.
Yritän jaksaa olla itselleni armollisempi, muistuttaa itseäni että tällaista vaan joskus sattuu. Että universumi ei ole minua vastaan eikä halua rangaista minua siitä jos syön. Joskus tulee takapakkia, mutta tärkeintä on jatkaa silti eteenpäin. Haku on jo päättynyt, ja sille en voi enää mitään: voin vain toivoa että samankaltaisia paikkoja avautuu uudelleen haettavaksi jossain vaiheessa, ja että ehdin silloin hakea niihin ajoissa. Ja nyt kun kohtaus ei ole enää päällä, pystyn ymmärtämään ettei niillä syömilläni sipseillä ollut mitään tekemistä asian kanssa, ja kuinka absurdilta koko ajatus kuulostaa. Voin vain jatkaa kamppailua syömishäiriötäni ja muita sairauksiani vastaan, yksi yllättävä tilanne ja yksi sipsi kerrallaan.
Radikaalia mielenterveyttä 