Kun kerroin puolitoista vuotta sitten ensimmäisen kerran siitä, että tuttuni r/iskasi minut, useamman läheiseni ensimmäinen kysymys oli ”Mikset sä ole aikaisemmin kertonut?”. Niin. Tiedän, että kysymysten sävy oli enemmänkin ihmettelevä kuin syyllistävä, mutta syyllistävältä se silti tuntui. Tuntui, kuin heillä ei olisi mitään käsitystä siitä, miten huonosti kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme suhtaudutaan seksuaaliseen väkivaltaan ja sen uhreihin. Ja miksi väkivallasta on niin vaikea puhua.
Minulle on myös sanottu, että ”puhu vaan äläkä välitä mitä muut sanovat”. Kun kyse on yksityisestä ja haavoittavasta kokemuksesta, on ihan mahdoton oletus, että voisi olla ottamatta muiden sanomisia henkilökohtaisesti. Kun päättää avata suunsa ja kertoa kokemuksistaan, ei koskaan voi tietää, millaisia reaktioita toisilta saa. Voi olla, että käy hyvin ja toinen osaa suhtautua empaattisesti. Tai sitten ei. Ja ajattelemattomilla ja epäsensitiivisillä kommenteilla voi vaikeuttaa uhrin tilannetta entisestään.
Kun ensimmäisen kerran uskalsin hakea apua ja kerroin r/iskauksesta, terveydenhoitaja kyseli minulta, miten toimin tilanteessa. Vastustinko varmasti r/iskaajaa ja sanoinko selkeästi ei? Se oli todella nöyryyttävää. En saanut mitään ohjausta esimerkiksi Tukinaisen tai muiden kriisipalvelujen pariin, vaan sain ajan samalle terveydenhoitajalle kuukauden päähän. Peruin ajan viime tipassa, sillä en halunnut kohdata tätä kokemuksiani vähätellyttä ihmistä uudelleen. Kirjoitin myöhemmin palautteen ko. hoitajan toiminnasta ja korostin, että on erityisen tärkeää osata kohdata seksuaalista väkivaltaa kokenut ihminen ettei avunsaanti viivästy niin kuin omalla kohdallani kävi. En saanut palautteeseen mitään vastausta vaikka kirjoituksessani sitä toivoin.
Julkisessa keskustelussa spekuloidaan, kuinka raiskauksia voitaisiin välttää, jos uhrit olisivat toimineet eri tavalla. Kuinka uhri varmasti jotenkin viestitti, että halusi sitä. Ja kuinka nuoret miehet turhautuvat, kun eivät ”saa” seksiä ja naisten pitäisi vaan ”antaa”. Suhtautumisesta seksuaaliseen väkivaltaan kertoo myös jotain, että yhteiskunnallisesti ja poliittisesti aktiivisia naisia jatkuvasti uhkaillaan r/iskauksilla.
Monien on ollut vaikea käsittää, miksi tällainen yhteiskunnallinen ”keskustelu” menee niin vahvasti mun ihon alle ja miksi se ahdistaa ihan valtavasti. Ratkaisuksi tarjotaan ”älä vaan lue niitä juttuja”. En monesti luekaan, mutta niitä on todella vaikea välttää, koska niitä pomppii somessa feediin jatkuvasti. Esimerkiksi jos joku jakaa linkin epäreilusta r/iskaustuomiosta sivullaan, otsikko hyppää silmille ja pim, traumakokemus vyöryy taas päälle. Sen takia en tällä hetkellä pysty osallistumaan keskusteluun epäkohdista niin paljon kuin haluaisin. Siksi tuntuu täysin absurdilta, kun joku pilkkaa trigger warningeja tai väittää niitä turhiksi.
Erityisen inhottavaksi keskustelu triggereistä on kääntynyt arkikeskustelussa, kun olen pyytänyt toista ihmistä olemaan käyttämättä tiettyä sanaa vaikka edes mun seurassa, koska se laukaisee mun traumaan liittyvien flasbackien sarjan. Pyynnöstä ei seurannut muuta kuin nöyryyttävä tilitys siitä, kuinka olen ”yliherkkä” ja kuinka ”ei kannattais ottaa asioita niin henkilökohtaisesti”.
Omista kokemuksista puhuminen ei siis ole monestikaan turvallista. Jokaisen uuden ihmisen kohdalla ottaa sen riskin, että joutuu uudestaan nolatuksi tai vähätellyksi. Elämässäni on edelleen ihmisiä, jotka olen tuntenut vuosikausia eivätkä he vieläkään tiedä kokemuksistani. Ehkä joskus kerron tai sitten en. Tällä hetkellä en vaan jaksa asettaa itseäni haavoittuvaiseksi toisten reaktioiden edessä. Koteloidun mieluummin omaan rauhaani ja niiden ihmisten seuraan, jotka haluavat ymmärtää ja kohtaavat minut sanoen ”Olen pahoillani siitä, mitä käyt läpi. Miten voisin auttaa sua?” Heistä en voisi olla kiitollisempi ❤
Radikaalia mielenterveyttä 