”Anteeksi että olin poissa, hävetti liikaa”

[kuvassa ylhäältä päin kuvattu kerällä nukkuva ruskea kissa. Sen alla on vaalea, ryppyinen peitto]

Sisältövaroitus: kehoahdistuksen kuvaus (6. kappaleessa)

”En voinut tulla tunnille, koska mua ahdisti – en oikein tiedä mikä tai miksi.”
”En saanutkaan tätä projektia tehtyä, koska mun toiminnanohjaus on nyt ollut keskimääräistäkin heikompaa.”
”Jäin kotiin, koska en ole jaksanut pyykätä eikä mulla ollut puhtaita vaatteita.”

Kaikki ylläolevat ovat viestejä tai kuittauksia, joita en ole lähettänyt. Niiden sijaan olen ollut hiljaa, merkinnyt poissaolot luvattomaksi ilman erillisiä selvityksiä, jättänyt asiat levälleen ja tekemättä. Joissakin tapauksissa olen muutamaa viikkoa myöhemmin, olon kohennuttua kyennyt ottamaan ne puheeksi. Kaikissa en: olen käynyt useamman lukiokurssin vähintään kaksi tai kolme kertaa vain siksi, että yhteydenotto opettajaan on tuntunut liian kipeältä. Ennen luottamuksen syntymistä omista mielenterveyden ja toimintakyvyn ongelmista oli erityisen vaikea puhua. Nykyäänkään se ei ole helppoa, vaikka voinkin usein odottaa vastapuolelta ymmärtävää reaktiota.

Alisuoriutumisen eri syiden selittäminen on monella tavalla vaikeaa: kun esimerkiksi poissaolon syy on suhteellisen abstrakti – kuten selittämätön ahdistus tai se, etten vain saa itseäni ulos asunnosta – alan helposti pelätä, ettei sitä oteta tosissaan. Pelkään, että minun oletetaan valehtelevan, että viestini tulkitaan tekosyyksi, jolla yritän karistaa vastuun harteiltani. Tilanne on usein päinvastainen: jäädessäni mielenterveyssyistä kotiin tai muualle, tunnen usein hukkuvani häpeään ja pettäväni muiden odotukset. Silloin tuntuisi erityisen pahalta avata poissaolon syytä, tuoda esiin kipeä asia ja tulla syytetyksi valehtelusta.

Niin ei ole nykyisen oppilaitoksen aikana tainnut onneksi käydä kertaakaan. Silti joka kerta uskaltautuessani kertomaan, etten voi hyvin, pelkään tämän olevan se ensimmäinen kerta: eihän sama syy voi olla uskottava kovin monta kertaa siitäkään huolimatta, että suurin osa koulun henkilökunnasta luultavasti tietää mielenterveysongelmistani ja siitä, että ne ovat jatkuneet pitkään.

Toisinaan syy taas on selkeä ja helposti perusteltavissa, mutta häpeällinen. Voinnin huonontuessa omat tekemiseni karsiutuvat yleensä ensiksi vapaa-ajasta ja kotitöistä – niissä kun ei tavallaan ole ulkoa määriteltyä aikataulua – ja lopulta joudun todella jäämään kotiin pyykkäämään, koska tietyssä pisteessä en yksinkertaisesti enää kehtaa lähteä ulos likaisissa vaatteissa. Järjellä ajateltuna tämä on aivan ymmärrettävä este, mutta sen kertominen muille on vielä satunnaista ahdistustakin vaikeampaa. Tuntuu hurjan häpeälliseltä olla täysi-ikäinen ihminen, jonka periaatteessa pitäisi kyetä huolehtimaan itsestään mutta jolle vaatehuollon kaltaiset perusasiat ovat toisinaan lähes ylivoimaisia. Usein myös esimerkiksi stressin ja väsymyksen vuoksi unirytmini kiepahtaa mihin sattuu, eikä aamutunneille suoriutumisesta voi oikein edes haaveilla. Tuntuu, että ”nukuin pommiin”-selitys tulkitaan usein kuitenkin merkiksi laiskuudesta ja siitä, ettei arvosta muiden aikaa tai vaivannäköä. Tässäkin tilanteessa on usein helpompaa jättää kertomatta ja antaa tilanteen vaikuttaa siltä kuin olisi poissa ihan huvin ja urheilun vuoksi.

Välillä asiat jäävät menemättä ja tekemättä hyvinkin spesifeistä, mutta äärimmäisen henkilökohtaisista ja aroista syistä. Olen jättänyt menemättä kouluun muun muassa siksi, että olen kokenut kehoni niin epämiellyttäväksi, etten ole halunnut kenenkään näkevän sitä tai siksi, että olen jostakin syystä pelännyt kaikkien olevan minuun kyllästyneitä ja väsyneitä. Tällaisissa tilanteissa olo on jo lähtökohtaisesti äärimmäisen haavoittuva ja pelokas, mutta sen lisäksi pelkään kuormittavani muita kertomalla todellisen syyn pysytellä pois ihmisten ilmoilta. Vaikka siis pääsisinkin pahimman pelon yli ja melkein uskaltaisin sanoa asiasta ääneen ja pyytää jonkinlaista validointia, tuntuu silti edelleen, ettei sellainen ole sallittua tai oikein muita kohtaan. Tällöin ainoa vaihtoehto on pysyä vaiti ja odottaa, että olo menee ohi tai joku muu ottaa minuun suoraan kontaktia.

Poissaolot ja häpeä johtavat usein kierteeseen, jossa kouluun on yhä vaikeampi palata tekemättömien tehtävien ja oman vaitonaisuuden vuoksi. Toiminnan selittämättä jättäminen ja naamioiminen välinpitämättömyydeksi on huonona hetkenä turvaa tuova naamio, mutta pitemmän päälle se kasvaa paksuksi seinämäksi, jonka ylittämisestä tulee koko ajan hankalampaa: koska tiedostan hyvin, etteivät opettajatkaan osaa lukea ajatuksia, epäilen etenkin vieraammilla tyypeillä olevan minusta juuri se vastuuton kuva, jonka olen antanut. Vaatii voimaa ja rohkeutta palata takaisin kursseille, kertoa miksi on ollut niin kauan poissa tai jättänyt asiat tekemättä ja selvittää, miten suorituksen voisi vielä pelastaa.

Olen usein – varsinkin ensimmäisenä lukiovuonna – toivonut, että koulun puolelta joku kyselisi perään ennen kuin poissaolot venyvät viikkojen mittaiseksi. Nykyään, kun tilanne on tiedossa ja ihmiset tuttuja, on kontaktinkin säilyttäminen paljon helpompaa. Silti toisinaan toivoisin väliintulon tapahtuvan herkemmin ja neutraalimmin: ei tivaamalla, missä olen ja miten aion saada kaiken kuntoon, vaan kysymällä, missä mennään ja tarvitsisinko apua asioiden järjestämiseen. Viestiä siitä, että keskeneräisenä ja eksyneenäkin olen tervetullut takaisin opiskelemaan.

Kertoi: Felis catus