Ajatuksia Blue Whale -pelistä heränneestä keskustelusta

[kuvassa keltamustasävyinen valokuva simpanssista, joka halaa poikastaan]

sisältövaroitukset: itsemurha, itsetuhoisuus, viiltely, ableistisia ilmaisuja

Moni on varmasti nyt viimeisten vuorokausien aikana kuullut Blue Whale -nimisestä ”itsemurhapelistä”, jossa osallistuja suorittaa 50 päivän ajan erilaisia tehtäviä, kuten raakojen kauhuelokuvien katselua, autotiellä makaamista, viiltelyä jne. Viimeisenä tehtävänä tulee yrittää itsemurhaa. On herännyt kysymyksiä onko kyseistä peliä oikeasti olemassa, tai onko joku ”sen takia” kuollut, mutta todellista on se ahdistus, joka heräsi ajatuksesta pelin olemassaolosta, ja joka lopulta sai vantaalaisnuoret puhumaan asiasta koulussaan. Itä-Uudenmaan poliisilaitos kirjoittaa tiedotteessaan, etteivät nuoret olleet uskaltaneet puhua pelistä kotonaan, ja pyytää vanhempia tarkkailemaan, jos lapset ”ykskaks alkavat tekemään yllämainitun [viiltelyä, autotiellä makaamista…] kaltaisia tyhmyyksiä” (suora lainaus poliisin tiedotteesta).

Äärimmäisen huolestuttavaa on ennen kaikkea se, ettei vantaalaisnuorista ollut tuntunut siltä, että ahdistavasta asiasta olisi voinut puhua kotona. Upeaa, että edes koulussa oli onnistuttu luomaan ilmapiiri, jossa sellainen oli mahdollista. Poliisin neuvo tarkkailla lapsissa merkkejä peliin osallistumisesta ei todellakaan paranna asetelmia kotona – onnellinen lapsi jolla on perusturvallisuus kunnossa ei ala itsetuhoiseksi eikä yritä itsemurhaa pelin niin käskiessä, vaan puhuu asiasta luottamalleen aikuiselle. Oletusarvoisesti aikuiset olisivat vanhempia, tässä tapauksessa he löytyivät koulusta. Merkkien, kuten viiltelyarpien ilmestymisen odottelu on sen odottelua, että nuorelle on ehtinyt kerääntymään jo liian pitkälle mennyt paha olo, on tultu tilanteeseen jossa turvallista aikuista ei ympäriltä löydy, tai ei ole enää tarpeeksi halua itsesuojeluun, jotta sellaiselle aikuiselle puhuisi.

Itsetuhoisen käyttäytymisen nimittäminen ”tyhmyyksien” tekemiseksi on samaa diskurssia, jossa viiltely tai itsemurhan yritys nähdään ”vain huomion hakemisena” ja sitä kautta vähemmän merkittävänä käytöksenä, tai jopa osoituksena siitä, ettei niin toimivalla edes oikeasti ole niin paha olla. Vaikka kyseessä olisikin ”vain huomionhaku”, pitäisi ympärillä olevien kysyä vakavasti itseltään, miksi huomiota on jouduttu hakemaan niin äärimmäisellä tavalla? Miksei vähempi ole riittänyt? Missä ovat olleet turvalliset, saatavilla olevat ihmiset, itsetuhoisen lapsen/nuoren tapauksessa huoltajat, joiden vastuulla on huolehtia huollettavansa turvallisuudesta?

Aikuiset, puhukaa lapsillenne, huollettavana olevillenne. Pyrkikää aktiivisesti luomaan ilmapiiriä, jossa minkä tahansa tunteen tai ongelman kanssa luoksenne on turvallista tulla. Itsetuhoisuus ei ole ”tyhmyyttä”, vaan merkki siitä että asiat eivät ole niin kuin pitäisi. Mikään peli ei itsessään saa ketään yrittämään itsemurhaa.

Kertoi: Maahis

Ps. On myös hyvä muistaa, että medialla on omat ohjeistuksensa itsemurhista kirjoitettaessa. Mm. THL:nkin mukaan yksityiskohdilla mässäilevä ja vahvasti tunteisiin vetoava uutisointi lisää itsemurhien (yritysten) määriä. Median ongelmallisuudesta tähän liittyvissä uutisoinneissa kirjoitetaan Long Playssa. (samat sv:t kuin blogitekstissä ja lisäksi väkivalta)