[Kuvassa tummaa, musta-turkoosihohtoista taustaa vasten erikokoisia litteitä kiviä tornina. Keskimmäinen kivi on liikkunut pois paikaltaan ja torni on kaatumassa.]
Sisältövaroitukset: r/iskaus, r/iskauksen uhrin uhriuttaminen, dissosiaatio ja sen kuvailua, itseinho ja sen kuvailua
Loppuelämä pilalla, henkinen murha, ihminen rikottu ja tuhottu. Yhä edelleen moni kuvailee raiskauksen uhriksi joutuneen todellisuutta edellä mainituilla tavoin, monet näin puhuvista heitä, joita asia ei henkilökohtaisesti kosketa.
Onneksi esimerkiksi feministisissä piireissä on alettu tiedostamaan, kuinka haitallista tällainen on – ”ylhäältäpäin” kauhistellen tullaan määrittelemään toisten elämät jopa elinkelvottomiksi, pyyhkäistään pois mahdollisuuskin siihen että raiskauksen jälkeen pystyisi joskus elämään elämää, johon kuuluu myös esimerkiksi iloa, naurua, onnellisuutta, rakkautta. Raiskauksesta selviytyneiltä on tullutkin ulostuloja, jossa selitetään kuinka vahingollista tällainen ihmisen tuomitseminen ikuiseen uhripositioon on, ja että elämä voi jatkua, itseään voi rakastaa.
Kun minut raiskattiin 2011, elämä totta tosiaan jatkui aivan kuten ennenkin, tosin dissosiatiivisen amnesian takia, ”epätiedostin” tapahtuneen lähes täydellisesti useiksi kuukausiksi. Lopulta se palasi kuitenkin muistiini, traumaoireet kävivät sietämättömiksi, hain apua. Koko selviytymisprosessin ajan mielessä on ollut vahva näkemys siitä, että todellakin elämäni on elämisen arvoista, todellakaan ei ole minua murhattu. En voi ajatella itsestäni sellaisia asioita kuin moni sanoo raiskauksen aiheuttavan, en halua antaa raiskaajalleni sellaista valtaa. Tämä on minun elämäni, minun kehoni, eikä hän kuulu tai voi vaikuttaa kumpaankaan. Muun tunteminen olisi myös kuin petturuutta, pettäisin feminismin, pettäisin kaikki muut selviytyjät.
Mutta totuus on, että raiskaus vaikuttaa minuun aivan suunnattomasti. En pysty sanomaan hänen nimeään ääneen, suhtaudun myös hyvin suurella varauksella kaikkiin samannimisiin ihmisiin. Kärsin edelleen lähes jatkuvasti ”päällä olevista” dissosiaatiokohtauksista. Muutama kuukausi sitten luulin silmänräpäyksen ajan nähneeni hänet kaupan kassajonossa, seuraavaan kolmeen päivään en juuri pystynyt nousemaan sängystä, en pukemaan päälle, en käymään suihkussa. Turvallisuuteni koki niin suuren iskun, että itkin kun kaikki mitä tunsin, oli miten sen lisäksi etten oikeasti ole olemassa, myöskin ympärilläni oleva maailma oli epätodellista, korkeintaan jonkun ajatus, minä hetkenä hyvänsä valmiina unohtumaan ikuisiksi ajoiksi.
Psykoterapeuttini sanoi yhdeksi selitykseksi miksi oireilen edelleen niin vahvasti sen, etten missään vaiheessa kunnolla ole hyväksynyt raiskausta. En ole hyväksynyt että se on tapahtunut minulle. Eikä se siltä tunnukaan, ainakaan kauhean usein. Jos kovin siirryn ajattelemaan että tämä on tapahtunut minulle, sisälläni ikään kuin aukeaa kuilu, jossa ei ole mitään muuta kuin pohjaton itseinho. Vihaan ja kuvotan itseäni eikä kellään muullakaan voi olla yhtäkään positiivista tunnetta minua kohtaan, olen peruuttamattomasti rikki, korjauskelvoton, ikuisesti rakastamattomissa… kunnes nousee syyllisyys, en voi ajatella näin. Kuilu menee kiinni, mutta samalla katoaa ajatus siitä, että toinen ihminen on tehnyt minulle niin hirvittävän asian, se valuu pois kuin vesipisarat linnun selästä. Enkä ole päässyt selviytymisprosessissani yhtään eteenpäin.
Totuus on myös se, että vaikka kaikki ne feministit, kaikki he jotka ovat kertoneet kuinka elämä silti on niin ihanaa, tekevät sitä äärimmäisen tärkeää työtä muistuttaessaan jatkuvasti ettei elämä todellakaan mene lopullisesti pilalle, aiheuttavat he joskus myös oikeasti vahinkoa keskittymällä liikaa, liian absoluuttisesti positiivisten tunteiden korostamiseen. Raiskaaja vaikuttaa uhriinsa, elämään, kehoon ja mieleen hyvin negatiivisella ja tuhoalla tavalla – ei raiskaus muuten olisikaan niin hirvittävä teko. ”Lopputuloksena” todellakin voi olla se, uskon että itsellänikin aidosti vielä joskus, että elämä on ihanaa ja rakastaa itseään, mutta traumaa ei voi järkeillä pois, ei ole olemassa pikakelausta.
Edelleenkin haluaisin (ja aion itsekin), että ihmiset jatkaisivat sen esiintuomista, ettei raiskaus ole tuomio vailla ulospääsyä. Mutta sen voi tehdä myös sallimalla ja hyväksymällä hyvinkin negatiiviset tunteet selviytymisprosessin varrelta, antamalla niille lupa. En haluaisi jäädä bussin alle, rakkaat feministit ja muut selviytyjät. Saanko olla rikki nyt?
Radikaalia mielenterveyttä 