Miksen aina voi olla kehopositiivinen?

[kuvassa valkoisella taustalla ravaavan yksisarvisen hahmo, joka on kuvioitu sinivioletilla taivaalla ja tähdillä]

Sisältövaroitukset: kehohäpeä, kehodysforia, syömishäiriön kuvailu, syömisten maininta, kauneusihanteiden kuvailu, väärin sukupuolittaminen, cisseksismi, sukupuolikokemuksen patologisoinnin kuvailu

 

Olen kehopositiivinen muita paitsi itseäni kohtaan. Mielestäni kauneus ei ole todellakaan puntariin, vyötärönympärykseen tai lihasmassaan katsomisessa. En varsinaisesti ihannoi hoikkia valkoisia mainoksissa poseeraavia mallivartaloita, vaan näen kehot moninaisuudessaan kauniina. Mutta kun kysymys on siitä, että tuntisin itseni kauniiksi ja ihanaksi omassa kehossani, en voi tosiaankaan kehua itseäni kehopositiiviseksi.

Sairastuin 12-vuotiaana syömishäiriöön samaan aikaan kun kotioloni olivat myrskyisät ja emotionaalisesti tuhoisat. Aloitin laskemalla kaloreita ruokapakettien kyljestä. Kieltäydyin sokerista ja lastasin kouluruokalassa eteeni säälittävän pienen nokareen ruokaa. Kerran punnitsin itseni sen jälkeen, kun olin syönyt yhden kananmunan. Puntari näytti enemmän kuin viime kerralla – mikä häpeä! Kasvu ”naiseksi” (niin kuin yleensä tavataan sanoa) tapahtui kipeästi ja häveten. En todellakaan voimaantunut ns. omasta naisellisuudestani. Jälkikäteen katsottuna se on aivan ymmärrettävää, sillä huomasin vasta yliopisto-opinnot aloittaessani olevani muunsukupuolinen. 

Kun katsotaan mainosten piiloisesti välittämiä länsimaisia, ahtaita kauneusihanteita, olen suhteellisen läpimenevä. Olen valkoinen, nuori, hoikahko ja ”naisen näköinen”. Kasvoni ovat pehmeäpiirteiset ja pyöreät. Minulla on rinnat. Pienet, mutta silti vaatteiden alta selkeästi kumpuna nousevat. Minulla on erottuva vyötärö. Muotoja ja pehmeyttä. Minä vihaan sitä kaikkea. Vihaan sitä, miten ne piirteet sukupuolittavat minut naisen lokeroon. Sitä, että hyvin suuri osa ihmisistä ei tiedä mitään muista sukupuoli-identiteeteistä kuin mies ja nainen. Sitä, että olen monien silmissä vitsi: joko etsin huomiota tai olen sairas. Sukupuoli-identiteettini on sairausluokituksessa ja sitä pilkkaa lukuisat ihmiset keskustelufoorumeilla ja Facebookin kommenttikentissä.

Vaikka olen feministisen ajattelun, avarakatseisen ystäväpiirin sekä sukupuolen moninaisuudesta tietoisen yhteisön myötä kokenut voimauttavia ajattelutavan muutoksia, en silti pysty omalla kohdallani vieläkään kehopositiivisuuteen. Se hävettää minua. Tuntuu että olen epäonnistunut sekä feministinä että muiden ihmisten tukena vieressä kulkevana ihmisenä. Vertaan itseäni jatkuvasti muihin ja toivon että pääsisin kehostani eroon. Katson tyttöystäväni hoikkaa, pitkää kehoa ja olen syvästi kateellinen. Urheilen ja urheilen, mutten vieläkään pääse eroon vatsakummustani jota haukun mielessäni joka päivä pukeutuessani tai nähdessäni itseni peilistä. Olen kasvissyöjä ja syön lähes täydellisesti terveyssuositusten mukaista ruokaympyrää. Silti mieleni sanoo, etten vaan yritä tarpeeksi: Olen laiska ja lihava. Kehodysforia valtaa minut lähes päivittäin. Vihaan nähdä itseäni videolta tai kuvista tietyistä kulmista. En voi sietää uimapuvussa olemista tai ilman paitaa hengailua kotona. Pelkään herkutella ja syödä – mihin rasva seuraavaksi pakkautuu edustamaan sitä ”naisellisuutta” ja muodokkuutta jota niin kovasti yritän välttää? 

Jo lapsena ajattelin, että kehoni ei ole hyvä. Ala-asteella opin haluamaan itselleni hoikkaa, pitkää, siroa kehoa. Ajattelin, että vasta silloin voisin olla oikeasti onnellinen. Vika on tietysti haitallisissa kauneusihanteissa. Muunsukupuoliseenkin henkilöön liittyy kauneusihanteita jotka tulevat ilmi tyylioppaissa ja kuvissa, joissa muunsukupuolisuutta esitellään. Täytyisi olla androgyyni, pukeutua enemmän ”miehekkäisiin” vaatteisiin ja olla hoikka, mysteerinen henkilö jonka sukupuolta voi vain arvailla. Todellisuudessa asia ei ole näin. Ei ole yhdenlaista kehoa, joka on ”oikea” ollakseen muunsukupuolinen. Minulla on silti paljon työtä tehtävänä, että pääsen kehoni kanssa sopuun.

Kertoi: Sade