[kuvassa ruskea kissa katsoo ikkunasta ulos, ulkona sataa lunta]
Kodin pitäisi olla ihmisen perusoikeus ilman mitään reunaehtoja. Kuitenkin tiedämme, ettei tämä Suomessakaan tänä päivänä toteudu: asunnottomuus on etenkin pääkaupunkiseudulla vakava ongelma. Monella, ei kuitenkaan kaikilla, asunnottomuuteen liittyy päihteiden ongelmakäyttöä. Syy- ja seuraussuhteet eivät kuitenkaan ole yksinkertaiset.
Niin kutsuttu asunto ensin -periaate on hieno ja tärkeä. Kyse on siis siitä, ettei asunnottomalta päihderiippuvaiselta edellytetä päihteettömyyttä tukiasunnon saamiseksi. Helsingissä on puhuttanut erityisesti Ruusulankadun asumisyksikkö Töölössä, minkä lähistöllä asuva oli kirjoittanut eilispäivän Helsingin Sanomiin huolestuneen mielipidekirjoituksen.
Haluan kuitenkin, että asunnottomien oikeuksista huolehdittaisiin, mutta en ymmärrä, miten heillä voi olla mahdollisuus jatkaa päihteiden käyttöä asunnon saamisen jälkeen.
Minä haluaisin, että asunnottomien ja tukiasunnoissa asuvien asiasta puhuisivat joskus ne asunnottomat ja tukiasunnoissa asuvat, eivät vain kauhistuneet naapurit. Töölöläiskirjoittajan teksti ei ole läheskään pahimmasta päästä lajissaan, mutta toistaa samaa kovin tuttua mantraa: vääränlaisia ihmisiä tulee ymmärtää vain niin kauan, kunhan he suostuvat olemaan vääränlaisia etuoikeutettujen ehdoilla. Niin epämiellyttävältä kuin se töölöläisestä tuntuukin, myös päihderiippuvaisilla on oikeus olemassaoloon ihan riippumatta siitä, mitä mieltä töölöläinen asiasta on.
Ja ennen kaikkea ihmisellä on oikeus toipumiseen niin halutessaan. Päihteidenkäytön lopettaminen tai vähentäminen on ilman kattoa pään päällä hyvin vaikeaa, monille jopa mahdotonta. Kämpän saaminen on monelle tärkeä ensiaskel elämän järjestämiseen. Luonnollisesti olisi tärkeää, ettei tukiasunnon saaja jäisi yksin vaan saisi myös riittävää apua ja palveluita. Leikkauspolitiikan aikana nämä eivät vain ole kovin houkuttelevia satsauskohteita, mikä näkyy kadulla.
Lisäksi ilmapiiri, jossa päihteiden ongelmakäyttäjät toiseutetaan ainoastaan vaatimusten ja toimenpiteiden kohteiksi, on omiaan ruokkimaan poliittista kulttuuria, jossa ihmiset jätetään oman onnensa nojaan. Kun media kertoo meille kauhutarinoita katujen levottomasta arjesta, voi rahallisten satsausten vaatiminen päihteidenkäyttäjien hyvinvointiin olla poliittisesti hankalaa. Tämähän taas toimii alkuperäistä päämäärää vastaan: ihmisten hyvinvoinnista nipistäminen tuottaa vain enemmän näkyvää pahoinvointia. Eivät ne ihmiset mihinkään katoa, vaikka asuntola Töölöstä lähtisikin.
Myös tukiasujien turvallisuudesta olisi huolehdittava, ei vain naapureiden. Luonnollisesti myös päihteettömiä asumisyksiköitä tarvitaan sellaisille, jotka kokevat saavansa kuivasta ympäristöstä parhaan tuen.
Kaupunkisuunnittelu ei voi olla huutoäänestystä, jossa hyvinvoivimmat ja kovaäänisimmät määrittelevät, mitä huono-osaisemmat saavat tehdä ja missä he saavat olla. Töölöläisen esteettinen haittakin on ihan oikea ja elävä ihminen.
Radikaalia mielenterveyttä 