Pakko-oireisesta häiriöstä

[kuvassa lähikuva punaisista pyöreistä lehdistä, joissa on mustia läikkiä. Niiden taustalla näkyy sininen taivas]

Olen lukenut elämäni aikana paljon hyviä kirjoituksia masennuksesta, syömishäiriöistä, paniikkihäiriöistä ja psykoottisista häiriöistä, mutten juuri yhtään pakko-oireisesta häiriöstä. Siksipä kirjoitan sen itse nyt – minulla ei ole psykiatrian tai psykologian tutkintoa, mutta omakohtainen kokemus ja tieteelliset julkaisut toimivat tässä lähteenäni.

Minulla on pakko-oireinen häiriö eli OCD. Tai ei varsinaisesti enää, mutta pidän itseäni silti edelleen ihmisenä, jolla on OCD. Sain diagnoosin joskus 8-vuotiaana samoihin aikoihin yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa. Sairastin molempia yli kymmenen vuotta, ja monen terapiajakson, lääkekokeilun ja helvetin vaikean varhaisnuoruuden jälkeen aloin vihdoin parantua.

OCD:sta liikkuu ympäri nettiä ja jopa koulukirjoja virheellistä ja vaarallisesti vähättelevää tietoa. OCD:sta moni tietää, että siihen liittyy yleensä pakonomainen tarve järjestellä asioita, siivota, pestä käsiä ja kokeilla toistamiseen, onko jääkaapin ovi kiinni. Nämä ovat sellaisia oireita, jotka häiriöön monesti liittyvätkin – ne ovat kuitenkin vain pintaraapaisu, ja niitä voi esiintyä muillakin kuin häiriöstä kärsivillä.

Internetin ”testaa, vituttaako sinua tämä kuva” -testeillä ei ole mitään tekemistä oikean OCD:n kanssa. Minua ja muita häiriöstä oikeasti kärsiviä sellainen sisältö loukkaa – se saa mieleltään terveet ihmiset heittämään ”vittu mikä OCD mä oon” -läppää ja pitämään häiriötä vähäpätöisenä pikkuvaivana, vaikka oikeasti kyseessä on elämänlaatua huomattavasti vaikeuttava ongelma.

Nyt moni ehkä miettii, mikä se oikea OCD sitten on. Lyhenne tulee sanoista ”obsessive compulsive disorder”, joka viittaa siihen, että häiriön diagnostiikkaan kuuluu jo valmiiksi muukin osuus kuin päälle päin harmittomalta vaikuttavat kompulsiot eli pakkotoiminnot. Esimerkiksi sen jääkaapin oven aukomisen takana OCD-aivot voivat hakata ajatusta ”jos et tee tätä vielä 2x4x6 kertaa, läheisesi kuolee”.

Obsessiot eli pakkoajatukset ovat häiriön viheliäisin osa. 
Pakkoajatukset ovat usein luonteeltaan sellaisia, että ne keskittyvät johonkin ihmiselle hirveän tärkeään ja toisaalta tabuun aiheeseen. Ajatusten kohde voi olla esimerkiksi seksuaalisuus tai kuolema. Pakkoajatuksiin sisältyy itsessään voimakas syyllisyyden ja häpeän tunne, joka saa ajatuksista kärsivän purkamaan tunnetta pakkotoiminnoilla.

Syyllisyys pakkoajatuksissa on niin voimakasta, että usein tuntuu siltä kuin olisi murhannut ihmisen. Ihan liioittelematta. Ajatusten sisältämä syyllisyys on vain osa koko kuviota; koska pakkoajatukset keskittyvät usein ihmisille vaikeisiin asioihin, potilas ei uskalla stigman pelossa sanoa niistä mitään. Uskon sen olevan osasyy siihen, että käsitys pakko-oireisesta häiriöstä on niin vajavainen ja vääristynyt.

Oma tarinani

Minun OCD:ni alkoi viattomilla pakkotoiminnoilla jo tarhaikäisenä. Toistelin joitakin äänteitä, jos nopeasti puhuessani lausuin ne huolimattomasti. Laskin asioita, ja omaksi rutiinilaskukseni muodostui 2x –> 2x2x=4x –> 4x2x=8x ja niin edelleen. (Numero kuusi jäi välistä, ja terapeuttini mielestä se johtui siitä, että kuusi on melkein kaikilla euroopan kielillä sex. Jännä teoria, mutta minusta kutonen ei vain sovi tuohon lukujonoon.) Kärsin lapsena vaikeista uniongelmista, jotka johtuivat ahdistuneisuushäiriöstä – OCD sitten pahensi univaikeuksia luomalla erilaisia ”jos nyt et nukahda niin” -uhkia.

Kun tulin murrosikään, häiriöni pahentuivat. Aloin saada pakkotoimintojen lisäksi vaikeita pakkoajatuksia, jotka alkoivat nopeasti hallita elämääni. Heräävään aikuisuuteen liittyi niin voimakkaita häpeän ja pelon tunteita, että jouduin eristäytymään monesta sosiaalisesta teinimenosta. En voinut ryypätä, en polttaa tupakkaa, en pussailla, en todellakaan harrastaa seksiä, en valvoa myöhään enkä olla pois kotoa liian pitkiä aikoja. Voisi luulla, että se olisi ankaran kasvatuksen tulosta, mutta totuus on toinen; minua ei juuri kielletty menemästä mihinkään, peloteltu seksitaudeilla tai muuta sellaista. Päin vastoin kasvoin avoimessa ja turvallisessa ilmapiirissä aikuistuvalle nuorelle.

OCD:sta kärsivät kuvaavat häiriötä usein niin, että aivot kiduttavat niiden omistajaa. Se on varsin osuva kuvaus. Häiriöön ei yleensä liity dissosiatiivisia tai psykoottisia piirteitä, vaan järjettömät, epärationaaliset ja kauheat ajatukset ruoskivat täysin tässä todellisuudessa olevaa ihmistä. Itse kuvasin usein olevani jatkuvasti liian tietoinen. Kun heräsin, pakkoajatukset putkahtivat päähäni yksi kerrallaan, ja aloitin päiväni toteuttamalla ajatusten pakottamia toimintoja. Koulussa sain keskitettyä ajatukseni hetkellisesti muualle, mutta iltaa kohden ahdistus paheni sietämättömäksi. Lopulta uniongelmat helpottuivat, koska OCD väsytti minut perinpohjaisesti, ja aloin nukahdella.

Olen käynyt elämäni aikana varmaan kymmenellä eri psykologisella ammattiauttajalla. 9-vuotiaana kävin ihan oikeissa mustetahratesteissä (no emmätiiä, oisko se perhonen?) ja sitten siirryin terapeutilta toiselle, koska kukaan ei oikein osannut auttaa. Yläasteella kävin psykodynaamisessa psykoterapiassa, joka tuntui silloin kauhealta, mutta josta olen myöhemmin oppinut paljon. Olen syönyt lapsena vahvoja unilääkkeitä ja monta vuotta SSRI-lääkkeitä vaihtelevilla tuloksilla. Lapsesta asti kanavoin osan ahdistusta opiskelemiseen, ja nykyään itsetietämykseni on melkoinen, ja psykologian opiskeleminen sujuu loistavasti.

Mikä avuksi?

Tätä kirjoitusta varmaan lukee joku OCD:sta itse kärsivä, joka miettii, miten hitossa siitä pääsee eroon. Vaihtoehtoja on paljon, mutta neurooseista paraneminen on usein pitkä ja kärsivällisyyttä vaativa prosessi. En tiedä itse, miksi aloin lopulta parantua – lääkkeistä ei koskaan tuntunut olevan apua, ja terapiakin hyödyttää vasta pitkällä aikavälillä. Minun paranemiselleni keskeistä oli varmaan se, että muutin 16-vuotiaana pois kotoa. Kasvaminen auttaa häiriöön ihan jo siitä syystä, että otsalohkon kehittyminen vakiintuu ja sitä myötä tunnemyrskyt helpottavat.

Paras vaihtoehto kaikkiin neuroottisiin häiriöihin lienee kuitenkin jonkinlainen terapia. Eri koulukunnissa on eroja, ja erilaiset terapiamuodot sopivat eri ihmisille – minä uskon, että neurooseihin tepsii parhaiten psykodynaaminen terapia. Mielenterveyden häiriöillä on jokin syy; ne ovat itse asiassa mielen äärimmäisiä suojauskeinoja ydinminää vastaan hyökkääviä uhkia vastaan.

Kun olin itse huonossa kunnossa, toivoin aina, että OCD menisi kokonaan pois jättämättä mitään jälkeä itsestään. Toive on varmasti yhteinen suurimmalle osalle mielenterveyshäiriöistä kärsivistä. Minulle kävi kuitenkin niin, että oireet eivät hävinneet kokonaan vaan muuttuivat hallittaviksi ja yhä harvemmin pintaan nouseviksi. Stressaavissa tilanteissa oireilen edelleen pakonomaisesti, mutta nykyään tunnistan niiden olevan yksi suojakeinoista. Silloin ne voi vaikka visualisoida riehuvaksi kaniiniksi, jota voi vähän silitellä ja sitten käskeä suksimaan vittuun. Ja nykyään oireet tottelevat.

Semmoinen on OCD. Toivon, että tämä kirjoitus avartaa myös muiden kuin siitä kärsivien ajatuksia. Haluan, että stereotypia jatkuvasti käsiään pesevästä ihmisestä murenee, ja häiriöön aletaan suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Älkää jakako niitä epätieteellisiä testejä, ja yrittäkää myötäelää häiriöstä kärsivän läheisen tuskassa. Se voi nimittäin olla suuri.

Kirjoitti: Tiina T.