[kuvassa valokuva valkoisesta naisesta, joka istuu sivuttain oranssin kirjavan kankaan koristamassa tuolissa. Hänen jalkansa ovat sinisen matkalaukun päällä. Tuolin vieressä on pöydällä sininen buddha-patsas ja katosta roikkuu huonekasvi.
Naisella on keltainen hihaton paita ja polviin ulottuvat siniset housut. Hiukset on punaiset. Käsissä ja pohkeissa näkyy arpia. Hän katsoo tuolin takana olevaa maalausta, jossa on erivärisiä ympyränmuotoisia kuvioita.]
Tänään taas tuntui lämpimältä. Aina kun ilmat lämpenee, miettii, kuinka paita saattaa olla helteellä mukavempi ilman hihoja ja on kivaa, että housujen lahkeet on lyhyempiä kuin talvella.
Mutta. Se tarkoittaa myös sitä, että suhteellisen moni minut näkevä voi kiinnittää huomionsa ensimmäisten asioiden joukossa arpiini, joita on eri puolella kehoani ja jotka tulevat nyt näkyviin. Vuosienkin päästä arvet ovat erottuvia, koska en aikanaan niitä hoitanut ja saatoin itseaiheutetusti hidastaa niiden parantumista. Kyllä, todennäköisesti olet arvannut oikein, että viiltelyarvista on kyse. Itseaiheutetuista jäljistä, jos sellaista ilmausta haluat käyttää ja unohtaa sen, mitä tekoja on ihmiselle tehty, että ihminen ahdistuksissaan satuttaa itseään puhumisen sijaan. Että ihminen mieluummin viiltää kuin toimisi itseään satuttamatta kun on paha olla. Että oikeastaan ei ole sillä hetkellä mitään muuta vaihtoehtoa.
Joka kesän kynnyksellä on tämä sama epävarmuus ensimmäisiä kertoja ottaessa ihmisten edessä pois pitkähihaista. Vaikka samaan aikaan on jo olemassa varmuus, parempi itsetunto ja arpien jonkinasteinen hyväksyminenkin. Ihmisten reaktiot on erilaisia, onpa työssäni kokemusasiantuntijana käynyt niin, että nuori on voinut helpommin opetella luottamaan kun on nähnyt, että toden totta tuollakin tyypillä on ollut hankalaa ja se voi yrittää ymmärtää mua. Joskus on tuntematon ihminen tullut juttelemaan ja kiittänyt, että en piilottele arpia – se on antanut rohkeutta olla itse enää piilottelematta niitä jonain päivänä. Toki arpiansa ei ole mikään pakko paljastaa, niiden peittäminen on yhtä ok kuin paljastaminenkin.
Sitten on niitä päiviä, kun arvet haluaisi piiloon. Toki päälle voi laittaa paidan pidemmillä hihoilla, mutta kuumana kesäpäivänä se on tympeää. Enkä minä haluaisi niitä piiloon juurikaan, jos ihmiset osaisivat olla vähemmän kusipäitä ja käyttäytyisivät enempi ihmisiksi. Ja haluan myös sanoa, että minä en kadu, että tartuin teriin ja rikoin ihoani, vaikka tähän vetosi mm ala-asteen terveydenhoitaja, että lopettaisin.
Toissa kesänä istuskelin rautatieasemalla ulkona, junan lähtöön oli vielä aikaa useampi kymmenen minuuttia ja pöydän ääreen tuli keski-ikäinen mies minun kanssani jutustelemaan. Oli mukava jutustella siinä niistä näistä kunnes hän kommentoi arvistani. ”Sä oot varmaan nykyisin niin fiksu, ettet sä enää tuommoisia tee”, mies sanoi ja osoitti arpiani.
Ehkä jos hän ei olisi ensin jutustellut niitä näitä, ei tuo sanominen olisi tuntunut aivan niin pahalta, vievän mattoja jalkojen alta. Hämmennyin enkä saanut sanotuksi mitään. Olisin halunnut sanoa, että tietääkseni älykkyysosamääräni ei ole merkittävästi tässä kasvanut, että enpä nyt niin tiedä onko se fiksuuden puuttuminen ollut syy vai ennemmin saatanan paha ahdistus ja traumojenkin vuosi koettu itseviha ja kokemus omasta arvottomuudesta. Ehkä tänä päivänä saisin paremmin niin sanottua eikä häpeä olisi saanut olemaan hiljaa.
Erään kerran baarin vessassa hyvinkin humalassa oleva alkoi kertomaan kuina rumia arpeni ovat. Kiitin mielipiteestä, jota nainen jäi jankkaamaan. Että kuinka ei kehtaisi itse näytellä, johon totesin hänen saavan itse tehdä kuten haluaa, ja sama oikeus on mulla. Kaverini sattui kanssa paikalle ja kertoi naiselle, että hän käyttäytyi huonosti. Tämän seurauksena nainen kertoikin haluavansa vain auttaa, avautui kokemastaan väkivallasta ja sanoi, että sun oltava raiskattu tai hakattu, kumpaa. Tässä vaiheessa totesin, että terapoin itseäni mieluummin terapiassa kuin baarin vessassa ja lähdin jatkamaan iltaani.
Mulle itselleni häpeä ja sitä vastaan taisteleminen on ollut yksi syy, miksi olen päättänyt olla piilottelematta arpiani. (Jokainen tekee tietysti omat valintansa. Peittämistäkään ei pitäisi joutua häpeämään.) Joskus kuulee, että ulkopuoliset puhuvat siitä, miten me arpia omaavat esitellään niitä kun ei kesäpäivänä halutakaan laittaa sitä pitkähihaista päälle mitä ei (viiltely)arvettoman ihmisen tarvitse pistää. Ja arpien esittelystä puhumisen voisi jokainen lopettaa, joka ei halua olla kusipää ja saada ihmisiä häpeämään.
Erään kerran jälkeen kun tupakkakopissa joku känninen mies oli kommentoinut arpiani ja lähtenyt sieltä, kysyi kaverini saako hän kokeilla niitä. Annoin luvan ja hän silitti. Sun tiikerinraidat, hän sanoi. Mun tiikeriraidat.
Radikaalia mielenterveyttä 