[kuvassa valokuva kyljellään makaavasta mustavalkoisesta kissasta, joka tuijottaa kameraan]
Kun opiskelukaveriporukassa naureskellaan puolittain kateellisina, puolittain huvittuneena niille, joilla pappa betalar kaiken ja joiden ei tarvitse paljoa opiskelujen aikaista toimeentuloa miettiä, mä nauran vaivaantuneena mukana, mutten sano mitään. Mä olen lähempänä kolmeakymppiä oleva korkeakouluopiskelija, jolla on salaisuus. Mun äiti maksaa mun vuokran, täyttää mun jääkaapin, pesee mun pyykit ja käy mun luona säännöllisesti siivoamassa.
Ja sitten on se toinen juttu. Se toinen juttu ei ole salaisuus. Se, että mä olen mielenterveyskuntoutuja. Kuinka se voisikaan olla salaisuus, kun mä usein olen osan vuodesta sairauslomalla eikä mua näy kursseilla ja kun mä usein tulen vähän myöhässä tai joudun lähtemään etuajassa, koska mun kuntoutuspsykoterapiakäynnit osuu usein päällekkäin luentojen kanssa. 55 op jää vuosi toisensa jälkeen kaukaiseksi haaveeksi. Läheisemmät kaverit tietysti tietää enemmän. Ne tietää, että mä elän kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa, ja mä voin kertoa, että ne harvoin jäävät huomaamatta keneltäkään, jotka viettää mun kanssa yhtään enempää aikaa.
Mutta ne läheisemmätkään kaverit ei tiedä mun salaisuutta, koska mä tiedän, että mun pitäisi hävetä sitä, että mähän olen aikuinen nainen, jonka pitäisi pärjätä yksin, itse, yksin, itse, yksin. Sillähän sitä ihmisarvoa mitataan tässä maassa. Pärjäämisellä. Mun pitäisi hävetä sitä, että mä ylipäätään annan mun äidin auttaa mua; että mä otan sitä apua vastaan enkä edes suostu tuntemaan siitä syyllisyyttä, koska se, mikä on hyväksyttävä määrä ottaa apua vastaan, vaikka tilanne olisi mikä, määritellään tuolla opiskelijaporukoissa. Satunnainen kauppareissu, kutsu joulupöytään, ehkä pieni tilisiirto synttäripäivänä. Sellaiset jutut on okei, ne on yleisesti hyväksyttyjä. Se, miten mun äiti mahdollistaa mulle sen, että mä ylipäätään pystyn noin niin kuin suurin piirtein pysyttelemään opinnoissa kiinni, ei ole.
”Ethän sä opi ikinä pärjäämään itse.”
”No eikse nyt ole paljon kivempi fiilis elää itse tienaamillaan rahoilla?”
”Ethän sä ikinä opi ikinä rahan arvoa.”
”No mitäs sitten kun sun äiti potkasee tyhjää? Kenes rahoilla sä sitten elät?”
Joo, mä tiedän. Mä hoen näitä asioita itselleni ja kysyn näitä asioita itseltäni kerta toisensa jälkeen. Mä tiedän olevani onnekas, koska ilman mun äidin apua mulla ei olisi enää luottotietoja, eikä mulla olisi asuntoa eikä opiskelupaikkaakaan. En tiedä, pihisisikö mussa enää henkeäkään, mutten ole kovin luottavainen sen suhteen.
Mä tiedän olevani tosi onnekas, koska mun äiti toivoo mulle pelkkää hyvää ja haluaa mahdollistaa mulle sen, että mun arki olisi niin sujuvaa kuin se näiden diagnoosien kanssa ylipäätään voi ikinä olla, jotta mun olisi mahdollista tavoitella niitä asioita, joita mä elämältä toivon. Mun unelmien ammatti on yksi sellainen asia. Se jää nähtäväksi, tulenko mä koskaan saavuttamaan sitä, että mä valmistun, saati että tulenko mä koskaan saavuttamaan riittävää työkykyä, jotta voisin koskaan menestyksellisesti toimia siinä ammatissa. Kaikkein onnekkain mä olen kuitenkin siinä, ettei se, että mun äiti haluaa auttaa mua jaksamaan mun arjesssa, oo riippuvaista mun opintopisteistä ja työkyvystä, koska kaikki muu apu tässä pärjäämiskeskeisessä yhteiskunnassa nimittäin on.
Kertoi: nyx