[kuvassa takaviistosta kuvattu tilhi, joka istuu lumisella oksalla.]
Sisältövaroitus: ableistinen lainaus jota sitten kritisoidaan
Pärjäämisen on kerrottu olevan hyve. Rummutus on mennyt laajassa mittakaavassa perille: moni hakee apua ongelmiinsa vasta pitkälle aikuisuudessa, jos koskaan. Koska hävettää. Koska olisi pitänyt pärjätä, kuulemma. Eikö riitäkään, että ottaa vaan itseään niskasta kiinni ja painaa eteenpäin? Miksei pysty, kun muutkin? Onko silloin huonompi, heikompi?
Ei ole. Etkä ole yksin.
Jos aikuinen myöntää sosiaaliselle ympäristölleen, ettei pärjää elämänsä kanssa, sopisi toivoa, että lähipiiriltä löytyy teetä ja sympatiaa, vähintään. Usein näin ei ole. Itseäni on erityisesti vaivannut tapa puhua aikuisuudesta kuin se olisi pitkälle määritelty ja täsmällisesti rajattu kokonaisuus. Kun myöntää tarvitsevansa apua, on muiden armoilla. Jossakin vaiheessa moni kuulee seuraavanlaisen toteamuksen:
“Yritä nyt edes vähän, aikuinen ihminen! Ethän sä voi olla noin avuton, tuon ikäisenä!”
Ehkä yksi roikkuu rystyset valkoisena pöydästä laskupinon lannistamana. Ehkä toinen unohti jääkaappiin laitetut eväät, jotka mätänivät. Tai ehkä jonkun on vaikea käydä kaupassa, koska pelkäät liikkua julkisilla paikoilla. Lopputulos on silti sama: kipu on todellista, mutta sitä kyseenalaistetaan. Erityisesti se sattuu, kun kyseessä on läheinen, josta välittää ja jonka mielipidettä pitää arvossa.
Aikuisuuden kohteleminen tiiviiksi hitsattuna monoliittina tuottaa pelkoa ja ahdistusta niille, joiden ominaisuudet on määritelty tähän kuvitteelliseen mittapuuhun soveltumattomiksi, arvottomiksi. Me olemme kaikki erilaisia, eikä kukaan ole täydellinen. Ihmisarvoa ei alenna kesken jäänyt koulu, ei paikalleen jähmettävä pelko julkisella paikalla liikkuessa, ei masennus, ei persoonallisuushäiriö.
Älä vähättele muiden kykenevyyttä. Teet vain hallaa. Ymmärrä, että et itsekään osaa kaikkea. Tarjoa tukeasi.
Radikaalia mielenterveyttä 