Mitä tehdä kroonistuvalle unettomuudelle?

[kuvassa kannon päällä kerällä nukkuva kettu]

Sisältövaroitukset: kuolema, onnettomuudet, unettomuus, lääkkeet, alkoholi- ja lääkeriippuvuus, paniikkioireiden kuvaaminen, hoitavan tahon ableismi

Minä olen kärsinyt nukahtamisongelmista ja unettomuudesta lähes puolet elämästäni. Kuten kaikessa muussakin, on uniongelmissa joskus helpompia, joskus vaikeampia kausia. Joskus riittää, että jaksan odottaa unentuloa ahdistuksen riepottelemana aamuyön puolelle, jonka jälkeen nukun ongelmitta niin kauan, kuin nukkua voin. Joskus myöhäistä unentuloa seuraavat aamun mittaan tapahtuvat heräilyt, pahimpina aamuina nousen suosiolla ylös kuudelta, kun totean, että tässä vaiheessa nukahtaminen on jo myöhäistä.

Teininä uniongelmat eivät tuntuneet niin haitallisilta; teinit kun jostain syystä on ohjemoitu selviämään pidempiäkin kausia alle viiden tunnin unilla, eikä yksin täyden kahvipannun tyhjentäminen aamulla tuota tuntien ruumiillista tuskaa. Tästä huolimatta lääkkeitä vaivaan kuitenkin kokeiltiin, samalla kun itse unettomuuden aiheuttajaa, siis ahdistuneisuutta, hoidettiin keskusteluterapiassa.

Ensin tuli melatoniini. Kehon itsensä tuottama hormoni, jota voi ostaa ylihinnoitelluissa purkeissa apteekista. Melatoniini kuuluu syödä noin tuntia ennen toivottua unta, ja kömpiä heti sen jälkeen pehkuihin pimennysverhoitettuun huoneeseen. Melatoniini auttoi hetken, kunnes outona sivuvaikutuksena se alkoi aiheuttaa fyysisiä paniikkioireita – sydämentykytystä, hengitysvaikeuksia, vaikeutta olla paikallaan mitenkään päin – vaikka kerrankin selkeää syytä ahdistukselle ei olisikaan ollut.

Sitten kokeiltiin mirtatsapiini. Samoin kuin edellinen, nimenomaan nukahtamista helpottamaan määrätty lääke oli yhtä tyhjän kanssa, jos unettomuuden syy oli, kuten usein olikin, aktuaalinen ahdistus. Seuraava askel: Ketipinorit. Naurettavalta tuntuva, useita tunteja kestävä pikkupöhnä – kuitenkin ilman unta. Ketipinorien jälkeen looginen jatkumo olisi ollut Ataraxit, väsyttävät antihistamiinit, mutta koska allergioista ja atooppisesta ihosta kärsivänä olen syönyt kyseistä tuotetta säännöllisesti jo pidemmän aikaa, olen ehtinyt immunisoitua niiden väsyttävälle vaikutukselle.

Nyt olin ongelman edessä. Olen päälle parikymppinen, ja kerroin lääkärilleni etten nuku, etten ole nukkunut kunnolla vuosikausiin. Ja että on absurdia ajatella, että kykenisin ylläpitämään niin sanottua normaalia arkea, siis opiskella vaaditussa tahdissa ja sen jälkeen vielä laittaa ravitsevaa ruokaa ja siivota asuntoa (kuten olen kuullut useiden ihmisten pystyvän tekemään), kun unentuloa saa odottaa aamun tunneille. Ja toisaalta joskus ihmisen on herättäväkin, jotta voisi suorittaa noita edellä mainittuja ”normaalin arjen” askareita. ”Pahempi homma.”

Lääkärini olisi yhtä hyvin voinut sanoa vain nuo sanat, kun hän kertoi, että olen jo kokeillut kaikki ”ei-riippuvuutta-aiheuttavat” lääkkeet, jonka jälkeen vaihtoehtoja ei ole. Onhan sairaudenkuvaani kuulunut runsas alkoholin käyttö tunnesäätelyn välineenä ja masennuksen hoitona. Eli vaikka olen lopettanut juomisen, ei minulle voida määrätä lääkkeitä, jotka todennäköisesti auttaisivat minua nukkumaan, ja sitä myöten ylläpitämään arkea, koska niihin voi jäädä riippuvaiseksi. Kun minulta tämän jälkeen tiedusteltiin, olenko kokeillut liikuntaa paria tuntia ennen nukkumaanmenoa, en ollut varma tekikö mieleni itkeä vai huutaa.

Viime aikoina unettomuus on kuitenkin alkanut aiheuttaa minulle aivan uudenlaisia, pelottavia ongelmia. Jouduin nimittäin kesän aikana useamman kerran tilanteeseen, jossa minun piti ajaa, yleensä kotiin, tunnin parin matka pimeän jo tultua. Aluksi huomasin, kuinka vaikea silmiä oli pitää auki. Terästin katsetta, keskityin. Ja yhtäkkiä havahduin. Tajusin nukahtaneeni ajaessani pimeää moottoritietä sadan kilometrin tuntivauhtia. En pitkäksi aikaa, vain sen verran, jotta saavutin seitinohuen horrostilan, josta pystyi havahtumaan pelkästään tilanteensa tiedostamalla. Loppuajomatkan pärjäsinkin tilanteen aiheuttamalla adrenaliinivyöryllä. Kunnes se tapahtui taas. Ja vielä toistamiseen, saman ajomatkan aikana. Kerroin asiasta lääkärilleni.

Lopulta minulle määrättiin 10mg Tenoxit. Yksi kolmenkymmenen kappaleen purkki, kuuriluontoisesti ”unirytmiä kääntämään.” Ilmeisesti tähän mennessä lääkäri oli jo unohtanut unettomuuteni suurimman syyn, ahdistuksen, ja uskoi ongelmani olevan myöhäinen unirytmi (joka minulla kesällä toki olikin, kun olin nukahtamisvaikeuksista kärsivä työtön sairaslomalainen, joka odotti unensaantia aamuseitsemään, ja hyvässä lykyssä nukkui pitkälle iltapäivään.) Joka tapauksessa Tenoxit ovat olleet tähän astisista uniongelmiin tarkoitetuista lääkkeistä parhaat; ne todella veivät ahdistuksen pois! Se oli jotakin, mitä en ole koskaan ennen kokenut. Usein öisin unta odotellessa ahdistus nimittäin kasvaa kuvaamattomiin mittoihin: yritti ajatella mitä vain, kääntyi se pään sisällä joksikin painostavaksi ja piinaavaksi, ja mitä enemmän ajatukset kasaantuivat, sitä kokonaisvaltaisemmaksi kasvoi fyysinen tuska – pala kurkussa, vellova tunne vatsanpohjassa, tunne siitä, että jokin paha vyöryy sisälläni, enkä voi sille mitään. Ja kuinka käsittämättömältä tuntui, että vain yksi pilleri pystyi pysäyttämään tuon kaiken; ensin fyysiset oireet, joiden perässä ajatuksetkin lopulta rauhoittuivat, ja lopulta uni tuli. Nyt Tenoxit ovat kuitenkin loppumassa, ja koulu ahdistuksineen on alkanut. Yöt ovat alkaneet pidentyä, unet lyhentyä.

Minusta varsin validi yhteiskunnallisen keskustelun aihe olisi riippuvuus – onko se aina yksinkertaisesti ja mustavalkoisesti huono asia. Voisiko olla niin, että riippuvuus ei olekaan se, joka kaventaa elämän ja tulevaisuuden näkymiä? Voisiko riippuvuus joissakin tilanteissa olla terveen, tasapainoisen elämän mahdollistaja, ehkä jopa sen edellytys? Tämä on keskustelu, joka meidän olisi hyvä käydä. Sillä lopulta, vilpittömästi ja koko sydämestäni: Minä vain haluaisin nukkua. En kuskin penkillä moottoritiellä, vaan omassa sängyssäni, omissa lakanoissani. Minä vain haluaisin nukkua.

Kirjoitti: Penaali