Aina kiire kiire jonnekin on on on?

[kuvassa kettu istuu metsässä vihreällä mättäällä]
Paitsi kiire myös kiirepuhe on vakiintunut osaksi työkulttuuriamme. Kiire on normi: on sosiaalisesti hyväksyttävämpää huokailla kollegoiden kanssa kiireistä työviikkoa kuin kiitellä leppoisaa tahtia ja velvollisuuksien sopivaa määrää. Puhe kiireestä yhdistää ja luo narratiivia tärkeästä – jopa korvaamattomasta – työntekijästä, joka kuin sankarinatekoinaan selättää työtehtäviä toisensa jälkeen oman jaksamisensa rajapinnoilla. 

Kiirepuhe on palkkatyökeskeisen kilpailuyhteiskunnan tuotos, joka on omiaan toisintamaan ajatusta siitä, että ihmisen arvo ja oikeus olemiseen määrittyvät tämän suoritusten ja erityisesti työnteon kautta. Meidän on löydettävä merkityksellisyytemme niin työelämässä kuin ylipäätään muualta kuin kiireestä ja sitä ylläpitävästä puhunnasta. Työkulttuurin ja vaatimusten on muututtava niin, että ihmisen on lupa olla myös jouten ja tehdä työtään levosta käsin. Työelämän esikuvaksi ei tulisi nostaa sitä resurssiensa äärirajoilla tasapainottelevaa ja sairaanakin töihin raahautuvaa uhrautujaa, vaan työntekijää, joka kunnioittaa omia rajojaan ja kannustaa myös muita tavoittelemaan kiireen sijasta kohtuullisuutta.

Jatkuva kiire ei tee ihmisestä tärkeää, vaan suorituskeskeisen, levottoman ja poissaolevan. Kiireen ja paineen keskellä on mahdotonta ihmetellä, kyseenalaistaa ja oppia uutta. Luovuus kavahtaa kiirettä, ja jos jotain, niin tässä ajassa me tarvitsemme luovuutta ja uusia näköaloja. Eläköön joutilaisuus!

Kertoi: Reija F. Eveliina