Hoitojärjestelmän suljetut ovet

[Kuvassa on monimutkainen ja todennäköisesti mahdoton labyrintti, jonka keskellä on iso aloitusruutu, jossa lukee ”You are here” eli ”Sinä olet tässä”.]

 

Sisältövaroitukset: heitteillejättö hoitosuhteessa, vähättely ja mitätöinti, itsetuhoisuus ja haavojen kuvailu.

Blogikollektiivi on lisännyt tekstiin muutamia lukemista mielestämme helpottavia taukomerkintöjä ja kappalejakoja.

.

.

Tarinassani ei varmaankaan ole mitään uutta. Valitettavasti. Minulle tämä kuitenkin tapahtui ensimmäistä kertaa, enkä tätä ennen ole tajunnut kuinka mielivaltaisesti hoitojärjestelmämme ja sen suojissa piilottelevat lääkärit toimivat. Koska prosessi on kesken, ohessa on vain puoli tarinaa – toivon kuitenkin teidän lukevan sen.

Hoitosuhteeni pääkaupunkiseudulla alkoi uuvuttuani yksinäisyyteen opintojeni toisena vuotena. Olin yrittänyt rakentaa surkeaa sosiaalista elämääni uudella paikkakunnalla ja uudella tarmolla, mutta tuloksetta. Takana oli jo kymmenisen vuotta vaikeaa masennusta, yksinäisyyttä, epäonnistuneita kaverisuhteita, itsetuhoisuutta. Seinät romahtivat lopulta päälleni syrjäisessä pienkaksiossani, ja päädyin hakeutumaan hoitoon.

Pääsin nopeasti ensimmäiseen väliaikaiseen hoitosuhteeseen, josta suunta lopulta oli joko osastolle tai psykiatrisen poliklinikan terapiaan. Menin terapiaan.
Noin vuoden aliarvoisen hoitosuhteen jälkeen hain siirtoa toiseen toimipisteeseen.
En olettanutkaan saavani kirjettä uudesta hoitopaikasta välittömästi, mutta kun en saanut minkäänlaista yhteydenottoa pariin kuukauteen, edes tietoa lähetteen vastaanottamisesta, soitin hoitavaan yksikkööni kysellen lähetteen perään. Kerroin tilanteeni olevan akuutti ja tarvitsevani pikaista hoitoa. Edes tieto siitä, että saisin psykologin ajan parin kolmen kuukauden päähän, helpottaisi.

Sain kuitenkin tietää, ettei lähetettä oltu edes lähetetty. Se oli vieläkin kuvainnollisesti lääkärin pöydällä makaamassa. Toimiston virkailijat olivat ymmällään tilanteesta, selittivät lääkärin olevan tietysti kiireinen, ja lupasivat että lähete saadaan lähtemään pian. Voisin jälleen jäädä odottamaan yhteydenottoa uudesta hoitopaikasta.

Kun en saanut kirjettä parin kuukauden päästäkään, soitin uudelleen. Järkytyksekseni sain kuulla, ettei lääkäri ollut vieläkään tehnyt lähetteelle mitään. Enää ei oltu niin ymmärtäväisiä, vaan kasvavasta ahdistuksestani kumpuava turhautuminen alkoi saada heitä puolustuskannalle. Olin kuitenkin asiallinen, ja muistutin, että tarvitsen hoitoa. Kuuntelin: lääkärillä on kiireitä. Hän hoitaa kyllä asian, jäät vain odottamaan. Jäin miettimään, mitkä ne kiireet ovat jotka viivyttävät työasioiden hoitamista.

**

Aika kului enkä saanut kirjettä, ja viilsin itselleni kaksi viiltohaavaa, toisen syvän ja toisen samankaltaisen, jo kylläkin parantuneen. Epätoivoni otti uusia ulottuvuuksia. Menetin otteeni arjesta ja sosiaaliset tilanteet olivat sietämättömiä. Soitin lähetteeni perään, kerran jos toisenkin. Minulla oli hätä, tarvitsin apua. Luin jälkeenpäin potilaskertomuksestani ”– hädissään voinnistaan, sosiaaliset tilanteet hyvin vaikeita ja kaipaisi apua –”, ”tuohtunut tilanteesta ymmärrettävästi, ak ei osaa ottaa enempää kantaa–”.

Neljän kuukauden päästä lopetin soittelut. Soitin kuitenkin läheiseen terveysasemaan ja sain kaksi aikaa, lääkäriajan tykyttävän viiltohaavani vuoksi sekä kriisiajan. Pääsin ensimmäiselle ajalle, mutta jälkimmäinen, kriisiaika, peruttiin viisitoista minuuttia ennen vastaanottoajan alkua tekstiviestillä. Kun terveysasemalta ei pariin viikkoon soitettu uudesta ajasta kuten viestissä luvattiin, en enää jaksanut huudella perään. Luovutin hetkeksi.

Aloin kuitenkin soitella kadonneen lähetteeni perään uudelleen taas jonkin ajan päästä. Olin tarvinnut apua, olin hakenut ja huutanut apua, ja tarvitsin apua edelleen. En käsittänyt, kuinka mielenterveyspotilas voitiin jättää näin yksin. Kaikista potilaista juuri mielenterveyspotilas, jonka tilanne on kaoottinen ja joka ei pysty hoitamaan omia asioitaan, saati sitten lääkäreiden omia virkatehtäviä.

Kaikista eniten saan kiittää kaukaista mutta niin rakasta ystävääni M:ää, jonka tilanteesta kummunneen raivon siivittämänä uskalsin tarttua puhelimeen aina uudelleen ja uudelleen, ja vaatia itselleni hoitoa, kun kerran hoitosuhteessa jo olinkin. Soitin, eivätkä toimiston virkailijat osanneet edelleekään vastata kysymyksiini. Rupesin soittelemaan sekä vanhaan että uuteen hoitopaikkaan.

Puhelun kaava alkoi muistuttaa yhtä ja samaa: Ai hei, muistankin sinun tapauksen. Valitettavasti en ole saanut yhteyttä lääkäriin, eikä lähetettä ole lähetetty.. Kyllä, puhuit minun kanssani viimekin viikolla. Ei, en osaa sanoa milloin lääkäri laittaa lähetteen..

**

Lopulta sain tietää, että lähete oli mennyt perille uuteen toimipisteeseen. Aikaa hoidontarpeen arvioinnin ja lähetteen lähtemisen välillä oli kulunut miltei vuosi. Näiden kiduttavan pitkien kuukausien ajan olin laittanut toivoni uuteen toimipisteeseen, mutta kun lähete viimein vastaanotettiin, se hylättiin. Ylilääkärin kirjoittamin sanoin nykyistä hoidontarvettani oli hankala ottaa vakavasti sillä hoidontarpeen arvioinnista oli kulunut niin pitkä aika. Nykyinen tilanteeni saattoikin olla jo parempi. Se tuntui iskulta vasten kasvoja. Kuinka tilanteeni olisi voinut muuttua paremmaksi, kun kuukausi kuukaudelta vajosin syvemmälle ja käperryin yhä tiukemmin masennukseeni?

Ikäväkseni hylkäystä ei myöskään ilmoitettu minnekään. Ei minulle, ei edelliseen hoitopaikkaani. Tieto luki potilaskertomuksessani, mutta ilmeisesti vain lääkäreiden tunnuksilla luettavaksi. Vasta kun soitin uuteen hoitopisteeseen jälleen kerran kyselläkseni lähetteeni perään minulle luettiin ylilääkärin lausunto ääneen, ja ihmeteltiin, miksi en ollut ollut tietoinen asiasta. Sain tehtäväkseni ilmoittaa hylkäyksestä vanhaan hoitopaikkaani, jossa minun tulisi sopia aika uudelle hoidontarpeen arvioinnille. On turha varmaan edes mainita, että jouduin jälleen soittokierteeseen jotta lopulta saisin tiedon minua hoitaneen lääkärin korviin asti. Miten tämä hoitojärjestelmä voi toimia näin, että masentuneen henkilön täytyy hoitaa tällaisia asioita?

Paitsi ettei asia edennyt hoitavalle lääkärilleni asti. Minulle täysin vieras lääkäri otti asian hoitaakseen. Hän teki minusta lopulta uuden hoidontarpeen arvioinnin puhelimitse. Tämä puhelu oli yksi tämän matkan uuvuttavimmista: pahoinvointini kyseenalaistamista, puhelun lopettamisen lukuisia yrityksiä, puheeni keskeyttämistä, epäkohteliaita kommentteja, suoranaisia loukkauksia..

Yksityiskohtana tästä puhelusta: sain kuulla, että ongelmanani ovat maltin menetykset. Tämä hetki on piirtynyt hyvin mieleeni, tämä vajaa vuoden kestäneen väsytystaistelun ja kymmenien pakotetun kohteliaiden tiedusteluiden jälkeinen hetki – ”kun sinun ongelmanasi ovat nämä maltin menetykset”. Ei, missään potilastiedoissani tai terapiahistoriani aikana ongelmanani ei ole ollut maltin menetykset. Kyllä, olen menettänyt malttini jo useaan otteeseen asian tiimoilta, mutten ole sitä kertaakaan näyttänyt teille. Olin ollut raivoissani, epätoivoinen, pohjalla, nöyryytetty, ei-kuultu, lannistettu, unohdettu.. Pikemminkin ongelmanani oli ollut liian pitkä maltti, mitä tulee tämän asian hoitamiseen.

Jäin odottamaan tietoa uuden lähetteen vastaanotosta, ja odotan sitä edelleen. Seuraavan puhelun olen suunnitellut jo etukäteen: aion sanoa, että tulen soittamaan tästä lähtien joka ikinen päivä. Huolimatta siitä, kuinka paljon se vie voimiani arjestani.

Prosessi on vielä, kuten kirjoitin alussa, puolessa välissä, eikä tarinani ole vielä kokonainen. Tiedostan, etten ole ainoa rattaissa roikkuva mielenterveyspotilas mutta se tekee tilanteesta vain pahemman. Toivon energiaa kaikille samassa tilanteessa oleville – energiaa niihin hetkiin, jolloin se kova nahka jonka olette ympärillenne pakon edessä luoneet pääsee hetkeksi rapistumaan. Kun kaikki näyttää liian pimeältä. Kun kaikkialla ympärillä on vain suljettuja ovia. Kun kaikki on tunkkaista ja liian raadollista ja kauheaa. En voi tehdä suljetuille oville mitään, mutta voin olla tukenasi toivomassa, että saat ne vielä joskus auki.

Kertoi: Imagi