Häiriköivä psykologi

[Valokuvassa on musta, vanhanaikainen pöytäpuhelin. Siitä valitaan numerot pyörittämällä numerokiekkoa. Kuvan sävyt ovat mustavalkoharmaat.]

Sisältövaroitukset:  vallankäyttö ja syyllistäminen hoitosuhteessa

Mulla on lähete kotikaupunkini psykiatriseen erikoissairaanhoidon yksikköön, eli psykiatriselle poliklinikalle. En oo kuitenkaan saanut mentyä sinne, enkä ehkä menekään. Mulle tuli niin paha olo jo niistä puhelinkeskusteluista, joita jouduin käymään kun yritin sopia itselleni sopivasta ensikäyntiajasta. Kerron miten se meni.

Kun lähete oli saapunut psykpolille, ne lähetti mulle kirjeen, jossa kerrottiin että mulle on varattu ensikäyntiaika. Olin just sillon poissa kaupungissa joten soitin vaihtaakseni ajan. Mutta jostain syystä en voinut sopia puhelimitse itselleni sopivaa aikaa, vaan taas mulle lähetettiin kirje, jossa ilmoitettiin milloin mun pitäisi saapua (itse asiassa ehdotuksia lähetettiin vahingossa kaksi, joista peruin toisen, jolloin mun väitettiin varanneen ja peruneen jo kaksi aikaa) . Musta se on tosi outo käytäntö tää kirjejuttu, tulee sellanen olo että mielenterveyspotilaiden odotetaan vaan venaavan kotona, että millon pitää mennä vastaanotolle, että meillä ei olisi mitään omia aikatauluja. Kuitenkin kuntoutumisessa on tosi tärkeää sellanen tunne, että pystyy itse vaikuttamaan elämäänsä, eikä kaikkea vaan sanella ulkoa päin.

Kun se uusi aika lähestyi, niin mua pelotti loppujen lopuksi niin paljon, että päätin olla menemättä. En tunteut itseäni tarpeeksi vahvaksi tapaamaan uutta lääkäriä ja psykologia. Mun ystävä soitti sinne mun puolesta ja perui ajan, ja sanoi että oon sairas. Vastaanottovirkailija oli kuulemma ollut tosi epäluuloinen, kysellyt miksi en itse soittanut, millä tavalla oon sairas ja mikä soittajan suhde muhun on. Musta toi on asiatonta. Jos sillä oli syytä epäillä, että mun ystävä perui ajan mun tahdon vastaisesti, niin se olisi voinut kysyä että voinko mä sanoa jotain puhelimeen tms. Mun mielestä nuo kysymykset kuulosti enemmän siltä, että sen mielestä me toimittiin jotenkin epämääräisen väärin ja epäilyttävästi, kun mä en itse reippaasti ja läpinäkyvästi soittanut. Että se ei saa musta otetta ja lipsun kontrollista kun en aina itse henkilökohtaisesti asioi ajanvarauksessa. Musta se on aika kohtuutonta, kun on vielä kyseessä psykiatrinen erikoissairaanhoito. Mun mielestä potilaita pitäisi rohkaista pyytämään läheisiltä apua esimerkiksi asiointiin! Eikä alkaa syytellä ja kysyä asiattomia jos niin tekee.

Seuraavana päivänä mulle soitti psykologi sieltä poliklinikalta, se sama, jolle mulla olisi ollut aika sinä päivänä.
Se alotti puhelun tosi agressiiviseen sävyyn:
”Niin soitin kysyäkseni, että miten sä voit”.
”Anteeks?”
”Niin että mikä sun vointi on tällä hetkellä?” psykologi jatkoi yhä vihaisen kuuloisena.
Olin pitkään hiljaa. Musta tuntu tosi tungettelevalta, että psykologi soitti, ilman että oltais sovittu siitä etukäteen ja odotti että mä annan selostuksen psyykkisestä voinnistani. Lopulta vastasin:
”Niin tää puhelu tuli aika yllättäen, eikä me olla koskaan tavattu, niin mä en nyt halua alkaa kertoa mun terveydentilasta.”
”Niin no mä vaan mietin että kun sä oot perunut jo kaksi aikaa että ootko sä ollenkaan tulossa.”
”No kyllä me siitä voidaan puhua.”
”Tulee tässä vaan mieleen, että ootko sä ollenkaan sitoutunut tähän hoitoon.”
”No riippuu varmaan hoidosta.”
”Miten niin riippuu hoidosta?”
”No kun ei mä vielä tiedä, että minkälaista hoitoa te ehdotatte tai minkälaisia ihmisiä siellä on, niin en mä voi vielä sanoa että aionko sitoutua.”
”Kuulostat aika skeptiseltä.”
”No musta on kyllä ihan itsestään selvää, etten voi etukäteen luvata sitoutua johonkin hoitoon, josta mä en yhtään tiedä millasta se on tai mitä se sisältää.”
”Meillä on täällä erittäin korkeasti koulutettuja ammattilaisia ja pystytään tarjoamaan monipuolista ja korketasoista hoitoa, mutta kyllä se on sitten paljon kiinni siitä omasta motivaatiosta, että onko valmis käsittelemään niitä asioita. ”
”Ja nää on arvokkaita aikoja, eikä näitä voi varata vaan sitten peruakseen niitä. Että ehkä tässä pitäisi miettiä että tuutko sitten joskus myöhemmin uudella lähetteellä.”
Lopuksi sain keskustelun ohjattua siihen, että psykologi pyytäisi ajanvarausta lähettämään mulle vielä yhden ehdotuksen lääkäriajasta.

Mua kiinnostaisi tietää, millä asialla psykologi itse ajatteli soittavansa. Musta vaikutti siltä, että sen pääasiallinen tarkoitus oli kurinpalautuksellinen. Että se halusi päästä torumaan mua siitä, että oon perunut ”korkeasti koulutettujen ammattilaisten arvokkaita aikoja.” Se teki sen mm. viittailemalla etten oo sitoutunut hoitoon ja mulle ei kannata enää tarjota aikoja. Ehkä omasta mielestään se soitti kysyäkseen, että haluanko edelleen aloittaa hoitosuhteen. Mutta sen se olisi kyllä voinut tehdä huomattavasti asiallisemminkin.

Mulla tuli sellanen olo, että psykologin mielestä mä en oo millään tavalla tärkeä, että mun aikataulut ei oo tärkeitä, että ei ole mitään väliä onko vastaaottoajat mulle sopivia tai onko mun vointi tarpeeksi hyvä vastaanotolle tulemiseen. Että silläkään ei oo mitään väliä, minkälaista hoitoa mä haluan. Että on täysin kohtuuton vaatimus, että mun pitäisi saada ensin tutustua hoitavaan henkilökuntaan ja hoitovaihtoehtoihin ennen kuin päätän, mihin kaikkeen hoitoon sitoudun. Kuitenkin kaikessa terveydenhoidossa pitäisi saada ensin tietoa hoitovaihtoehdoista, ja sitten pitää saada itse päättää, mitä hoitoa haluaa. Pitää olla oikeus kieltäytyä yhdestä hoitotoimenpiteestä ilman, että uhkaillaan ettei sitten saa muutakaan hoitoa jos ei suostu tähän.

Kauheinta musta kuitenkin tässä puhelussa oli se, että vaikka psykologilla oli niin selvästi tarkoituksena päästä torumaan mua ja syyttämään mua kelvottomaksi potilaaksi (vaikka se ei varmaan itse sitä tiedostanut), niin se aloitti sen puhelun kysymällä mun vointia. On ihan hirveetä väkivaltaa käyttää tollasta ikäänkuin ”hoidolliseksi” naamioitua kysymystä kurinpidon välineenä. Koska se psykologi ei todellakaan kuulostanut siltä, että se olisi vilpittömästi halunnut kuulla mun voinnista ja sitten sen mukaan auttaa mua. Kun kieltäydyin vastaamasta mun terveyttä koskevaan kysymykseen, johon mulla todellakin on oikeus olla vastamatta, niin se alko syytellä mua ”skeptisestä asenteesta” ja puhelun lopuksi vihjaili siihen, kuinka jotkut eivät ole valmiita ”käsittelemään vaikeita asioitaan”.

Oon kiitollinen, että pystyin siinä tilanteessa olemaan vastaamatta. Se johtu ainakin osittain siitä, että mä tiedän ettei mun oo ihan pakko mennä sinne psykiatrian poliklinikalle. Mulla on just ja just varaa käydä yksityisellä vanhempien avustuksella ym. Tiedän, että läheskään kaikilla ei oo mahdollista kieltäytyä vastaamasta tai esittää hankalia kysymyksiä, koska niiden on yksinkertaisesti pakko yrittää saada hoitoa julkiselta. Se psykologihan uhkaili mua ihan suoraan sillä, että ne ei enää varaisi mulle aikaa ilman uutta lähetettä.

Musta myös vaikuttaa, että psykiatrisen sairaanhoidon henkilökunta, erityisesti hierarkian huipulla olevat psykiatrit, on usein täysin tottumattomia minkäänlaiseen kritiikkiin ja alkaa törkeän agressivisiksi jos niitä kyseenalaistaa. Epäilen, että se johtuu osittain siitä, että niin monilla potilailla ei oo yksinkertaisesti varaa puolustautua asiatonta kohtelua vastaan tai esittää kritiikkiä hoidosta tai toimintatavoista. Jos on tottunut vuorovaikutustilanteisiin, joissa itsellä on valta toisen hoidosta ja toimeentulosta, niin kai sitä vähän hämärtyy että millanen käytös on hyväksyttävää.

On kauheaa väkivaltaa, että psykiatrisena potilaana olisi oltava valmis kertomaan psyykkisestä voinnistaan kenelle tahansa henkilökuntaan kuuluvalle missä tahansa tilanteessa. Ja vaikka kysymykset lausuttaisiin kuinka vihamielisellä äänensävyllä. Että jopa vastaanottovirkailija tivasi mun kaverilta mun sairauden luonnetta. Ettei olisi oikeutta mihinkään yksityisyyteen, eikä oikeutta päättää että kenelle kertoo ja minkä verran. Ettei olisi oikeutta ensin tavata hoitavaa henkilöä ja luoda jotain suhdetta ja luottamusta siihen, ennen kuin alkaa kertoa asioistaan. Mielenterveysongelmat voi olla äärimmäisen henkilökohtaisia juttuja, ja niistä kertominen voi olla vaikeaa ja raskasta. Ja niistä kertominen tekee myös todella haavoittuvaiseksi: Yksikin väärä kommentti herkästä asiasta voi saada pahaa vahinkoa aikaan.

Mun mielestä psykiatrisen sairaanhoidon henkilökunnan pitäisi tukea potilaita siinä, että ne voi itse päättää kuinka paljon kertovat, missä tahdissa ja kenelle. Hoitavien henkilöiden pitäisi myös rohkaista potilaita kuuntelemaan itseään siinä, milloin niillä on voimia tulla vastaanotolle, ja milloin se olisi liian raskasta.

Eikä se oo resursseista kiinni: Oon ollut asiakkaana myös yhdessä hyvässä kolmannen sektorin paikassa, jonka rahoituksen kaupunki lakkautti alkuvuodesta. Siellä oli melko pienet resurssit, mutta kohtelu oli aina asiakkaan omaa tahtoa kunnioittavaa. Siellä kerrottiin avoimesti, että tällaset resurssit meillä on, tällasta pystytään tarjoamaan. Ja sitten rohkaistiin siihen, että niissä puitteissa varaa itselleen sellasia aikoja kuin itselle sopii parhaiten. Ja suhtauduttiin aina ymmärtäväisesti, jos tuli muutoksia, jos ei vaikka pystynytkään tulemaan vaikka oli kuvitellut että voimat riittäisivät. Sellasta mä just tarvisin, että mulla olis vaikutusmahdollisuuksia mun omiin asioihin ja mun omaan hoitoon. Sitähän ne aina ne työhyvinvointigurutkin kertoo: Että burn-out tulee jos ei pysty vaikuttamaan itseään koskeviin asioihin. No, mulla alkaa olla aika paha tää psykiatria-burn-out.

Mulla on ollut puhelusta ihan hirveä olo, enkä oo nyt viikkoon uskaltanut avata kirjekuorta, jossa on ehdotus uudesta ajasta. Se aika olisi ilmeisesti just tuolle psykologille. Epäilen, ettei ne suostu vaihtamaan mulle toista psykologia, enkä usko että kestäisin keskustelua, joka mun pitäisi käydä vastaanottovirkailijan kanssa jos soittaisin ja pyytäisin sitä. Siinä on liian iso riski, että tulisin kohdelluksi huonosti, ja tiedän kokemuksesta, että saatan olla sellasen tilanteen jälkeen viikkokausia tosi huonossa kunnossa.

Kirjoittaja ei valinnut nimimerkkiä.