Kenen tahansa kertomus

[vihreätaustaisessa valokuvassa kiiltävänvihreä kolibi istuu oksalla]

Sisältövaroitukset: rakenteellinen väkivalta, hetteillejättö, päivystyskokemukset, päihteet (maininta), itsemurha-ajatukset ja -suunnitelmat (maininta), itsetuhoisuus (maininta)

:
:
:
:
Tämä on vain yksi tarina siitä, miten suomalainen terveydenhuolto suhtautuu mielenterveysongelmiin. En jaksa enää stigmaa, enkä tällaista kohtelua, joten haluan puhua näistä asioista avoimesti. Tämä voisi olla kenen tahansa vastaavan henkilön kertomus.

Olen kohta 30 vuotta. Perusdiagnoosini on kaksisuuntainen mielialahäiriö, tyyppi II. Sairaus tarkoittaa mielialan vaihteluja niin, että joskus olen masentunut ja toisinaan minulla on niin sanottuja “vauhtijaksoja”, jolloin mennään niin lujaa, että ruoka ja nukkuminen unohtuvat, kuulemma puhun valtavasti ja nopeasti, otan itselleni isoja määriä töitä ja projekteja – työpäivä voi hyvinkin loppua kello 01:30 – ja tuntuu hiukan siltä, että voin tehdä mitä vain. Tyyppi II -määrite diagnoosissa tarkoittaa, että minulla “vauhtijakso” on hypomaniaa manian sijaan, eli mopo ei lähde koskaan täysin käsistä siinä määrin, että en pystyisi elämään esimerkiksi vastuullista ja työkykyistä elämää.

Näiden lisäksi voi olla myös niin sanottuja sekamuotoisia jaksoja. Nämä ovat jaksoja, jolloin olen masentunut, uupunut ja ahdistunut samaan aikaan, kun kierrokset lähtevät välillä nousemaan. En saa nukuttua, vaikka haluaisin – joskus pääsen nukkumaan tyyliin aamuseiskalta, joskus “tavallisesti” ennen klo 24. Olen impulsiivinen ja kaipaan koko ajan tekemistä, levottomuus tuntuu tuhoisalta ja ahdistavalta, yksinolo on vaikeaa – koko ajan pitäisi olla ohjelmaa.

Ensimmäinen kunnon sekamuotoinen jaksoni oli keväällä 2016. Senaikainen kumppanini vei minut päivystykseen, josta minut päädyttiin viemään ensimmäiseen psykiatriseen osastojaksooni ikinä. Siellä opastettiin, että sekamuotoisten ja vauhdikkaiden jakson aikana minun tulee syödä Opamox-nimistä, rauhoittavaa lääkettä kierrosten vähentämiseksi. Sekamuotoisen jakson mentyä ohi en käyttänyt rauhoittavia lääkkeitä enää, sillä niille ei ollut tarvetta.

******************************************************************************

Kunnes minulle diagnosoitiin taas sekamuotoinen jakso huhtikuussa 2018 omalääkärini toimesta. Omalääkärini toimii mielialahäiriö-työryhmässä ja hän on vastuussa lääkityksestäni ja sen säätämisestä. Me olemme käyneet pitkiä keskusteluja, tehneet useita lääkesäätöjä, ja hän tunteeminut hyvin. Mielialahäiriö-avohoito on muuten erinomainen, mutta sen resurssit ovat täälläpäin ehkä 25 % siitä, mitä pitäisi olla. Jonoja on runsaasti, akuuttiaikoja ei ole ylipäänsä saatavilla.

Sekamuotoisen hoitoon, kuten opetettua osastolta, söin Opamoxia. Käytin viimeiset vuoden 2016 reseptin pillerit, sillä en ollut käyttänyt niitä missään vaiheessa osastojakson jälkeen, kerta ei ollut pahoja vauhtijaksoja ollut. Ennen juhannusta ne loppuivat ja yritin uusia reseptiä oman lääkärini kautta. Hän oli kuitenkin lomalla jo, eikä sijaisena ollut kandilääkäri halunnut sitä uusia puhumatta puhelimeen. Missasin puhelun, ja kun soitin takaisin, niin osastosihteeri kertoi, että kandi oli jo kiireinen muualla. Pyrin uusimaan reseptin YTHS:än kautta, eikä siellä ollut enää lääkäreitä paikalla siihen aikaan. Soitin myös terveyskeskukseen, mutta sieltä ei voitu suoraan tapaamatta uusia reseptiä. Kaikki kehottivat menemään päivystykseen. Päivämäärä oli siis 22.6. perjantai, ja päädyin tosiaan menemään päivystykseen.

******************************************************************************

Päivystyksessä päivystävän sairaanhoitajan kanssa keskusteltiin osastohoidosta. Mukana ollut ystävä kommentoi silloin, että minulla vaikuttaa menevän erittäin lujaa tällä hetkellä, viitaten sekamuotoisen jakson “vauhtiosioon”. Sekä hän että sairaanhoitaja että päivystävä lääkäri kyselivät osastosta, mutta en ollut tällöin halukas osastohoitoon. Minulla on kotieläimiä ja ajattelin, että olisi paljon käytännön säätöä ennen lähtöä, enkä kokenut olevani siihen valmis, sillä ehdotus tuli jotenkin niin nopeasti. Päivystävä lääkäri alleviivasi hyvin tarkkaan, että päivystyksestä ei voida uusia reseptejä. Hän antoi minulle mukaan kuuden (6) kappaleen pikkupussin Opamoxia, jotta minulla olisi tarpeeksi juhannusviikonlopun yli. Ennen kuin lähdettiin minulle sanottiin, että voin tulla takaisin, jos kuitenkin ajattelen osastoa.

Juhannusviikonloppu meni sinänsä hyvin, käytin neljä (4) Opamoxia koko viikonlopun aikana. Maanantaina 25.6. minulla oli psykofyysinen terapia. Tämä terapia on vasta alkanut, ja tämä oli kolmas kerta. Terapeuttini kertoi minulle, että hänen mielestään juuri nyt ei tunnu hyvältä idealta työskennellä terapeuttisesti, sillä hänen mielestään minun tulisi olla osastolla. Olin kypsytellyt koko viikonlopun ajatusta osastohoidosta. Olin kertonut omalääkärille aiemmin esimerkiksi sen, että en ole valmis lääkemuutoksiin keskenäni, vaan että tätä tulisi tehdä osastolla. Tämä oli yksi syy, miksi ajattelin, että osasto voisi olla hyvä idea. Ystäväni (joissa mm. toimintaterapeutti ja muita, joilla kokemusta mt-ongelmista) olivat samaa mieltä.

Ajattelin myös, että osastosta käsin voitaisiin toteuttaa sähköhoidot nopeammin ja turvallisemmin (sillä ne vaativat valvontaa ja tiettyjä olosuhteita potilaalta ruuan, lääkkeiden ym suhteen), sitä että osastohoito voisi rauhoittaa ja parantaa vuorokausirytmiäni sekä sitä, että pääsisin samalla keskustelutukeen kiinni. Edellisen sekamuotoisen jakson osastohoito oli hyvä kokemus, koin saavani tukea sen käsittelyyn ja koen, että se meni nopeammin ohi, kun lääkkeisiin pystyttiin nopeammin reagoimaan ja keskustelutukea oli saatavilla. Maanantaina 25.6. omalääkärini sijainen ehti myös soittaa, jolloin hän uusi Opamox-reseptini. En hakenut lääkkeitä, sillä minulla oli vielä jäljellä päivystyspakkauksen lääkkeitä.

******************************************************************************

Menin päivystykseen 27.6. Odotin ensin lähes kolme tuntia tapaamatta lääkäriä. Päivystävänä lääkärinä oli akuuttipsykiatrian avohoidon apulaisylilääkäri. Kun pääsin lääkärin luo niin kävin tilannetta läpi. Hän ehdotti mm. olemassaolevaan lääkitykseen muutoksia, jolloin kerroin, että omalääkäri oli yrittänyt säätää kaikkia lääkkeitäni, huonolla menestyksellä. Kerroin, että lääkityssäätöä on harkittu, ja että en halua että niihin nyt kosketaan, vaan että tulin hakeutumaan osastolle. Mainitsin myös odottavani tietoa sähköhoidoista, sillä minulle oli kerrottu, että vastaava lääkäri neuromodulaatioyksikössä on tarkka lähetteistä ja tunnettu siitä, että lähettää ne takaisin bumerangina.

Päivystyksen lääkäri ei tuntunut kuuntelevan, vaan kuittaili, että “kai jotain lääkesäätöä nyt voisi yrittää” – ihan sama, että se oli jo testattu omalääkärin toimesta. Hän viittasi osastoihin liian “levottomina”, mutta lupasi lopulta soitella ja kysyä entiseen mikä tilanne siellä on. Siellä oli sillä hetkellä 5 henkilöä jonossa, mutta lääkäri ei suostunut laittamaan minua jonoon, vaikka kuvailin olevani halukas jonottamaan.

Täysin pyytämättäni lääkäri ilmoitti, että hän antaa mulle “pienen määrän rauhoittavia”. En ollut tosiaan hakenut edellistä kandin kirjoittamaa reseptiä, enkä tajunnut, mitä lääkäri tarkoitti, sillä en ollut pyytänyt mitään lääkkeitä ja perjantain päivystyslääkäri oli tehnyt hyvin selväksi minulle, että päivystyksestä ei missään nimessä kirjoiteta reseptejä. Olin odottanut kolme tuntia, olin itkenyt ahdistuksissani ja olin uupunut. En ajatellut siitä sen enempää, vaan odotin hänen kommentistaan samanlaista päivystyspussia parin pillerin kera. Hoitaja ei antanut minulle mitään, vaan toivotti hyvät päivänjatkot.

Lääkäri heitti vielä ikään kuin läppänä perään, että älä sitten nuorena, akateemisesti menestyvänä ihmisenä jää mihinkään bentsokoukkuun, mitä pidin epäasiallisena. Olin kertonut lääkärille, että olen absolutisti, eli että en käytä alkoholiakaan enää, enkä huumeita. Päätin itse noin viisi vuotta sitten ryhtyä absolutistiksi mielenterveyteni tueksi. Poistuin päivystyksestä hämmentyneenä, mutta itkuisena, sillä koin, että en saanut mitään varmuutta tilanteeseen ja että minua ei kuultu. Itkin noin vartin ennen kuin sain itseni rauhoittumaan niin, että pääsin lähtemään sairaalasta. Sairauskertomuksessa lukee “potilas poistuu tyytyväisenä”. Lähdin kotiin ja pistäydyin matkalla apteekissa, sillä minun kotini välittömässä läheisyydessä ei ole apteekkia ja ajattelin hakea Opamoxia. Päivystyspussissa oli kaksi pilleriä jäljellä, kun päiväannokseni vauhtivaiheessa on kolme pilleriä päivässä.

******************************************************************************

Apteekissa kerrottiin, että on kaksi eri reseptiä ja ajattelin silloin, että päivystyksen lääkärin “pieni määrä” on jokin päivystyksellinen parin pillerin pakkaus. Annoksena oli entuudestaan osastolta määritelty 15 mg x 1-3 päivässä. 30 kpl purkki, jonka kandi oli kirjoittanut, riittäisi täten siis pahimmillaan vain 10 päivää jos sekamuotoinen jatkuisi vauhdikkaana. Olin ihmeissäni, kun sain kaksi 30 kpl purkkia, mutta otin molemmat koska hinta oli pieni ja ajattelin, että voin säilyttää toisen, jos en tarvitse kaikkia. Ikimaailmassa en olisi odottanut, että tästä olisi ongelmaa, sillä olin pärjännyt yhdellä purkilla, entisestä osastojaksosta, kaksi vuotta ja pari kuukauttakin päälle.

Torstaiaamuna 28.6. sain soiton päivystyksessä tapaamaltani lääkäriltä. Hän aloitti heti kertomalla, että nyt on tullut “mutkia matkaan”, kun olen hakenut niin “paljon” Opamoxia apteekista. Hän sanoi, että nyt on syntynyt epäluottamus, koska en ollut kertonut, että on jo reseptillä Opamoxia olemassa. Että “epäluottamus” nyt tarkoittaa, että hän ei todellakaan aio edistää mitään sähköshokkihoitoja eikä osastohoitoja. Että nyt pitää lähteä rakentamaan luottamusta uusiksi kun olen sen tuhonnut, sillä se on edellytys sille, että minua voidaan ylipäänsä hoitaa. Että minusta ei tiedä, että sähköshokkihoitoihin ei voi mennä “pamipäissään”. Että minulle pitää tehdä nyt joka kerta kun asioin siellä huumepissatestit (minulle jäi auki, että asioin miten, sillä lääkäri piti monologia, eikä antanut minulle suunvuoroa). Että ei ole enää asiaa päivystykseen tässä asiassa. Sitten hän selitti jotain “pamien [bentsodiatsepiinien] katukaupoista”, että “tiedäs mistä sä saat niitä lääkkeitä”.

Yritin selittää tilanteen, tarjoutua vaikka heti pissatestiin, tarjoutua tuomaan lääkkeet vaikka hänelle takaisin, mutta hän löi luurin korvaani. Minua oli sanottu narkomaaniksi, eikä annettu mahdollisuutta selittää tai kysyä tai mitään. Istuin sanattomana puhelin korvalla varmaan viitisen minuuttia, sillä en varmaan ole eläessäni kokenut mitään niin järkyttävää. Tämän jälkeen iski paniikkikohtaus. En tiennyt mitä tehdä, joten soitin sairaanhoitajaäidilleni itkien ja pyysin apua.

Sairauskertomukseeni päivystyksen lääkäri oli kirjannut, että “Tilanne herättää vahvan epäilyn bentsodiatsepiiniriippuvuudesta ja pt:n manipulatiivisesta käytöksestä”.

******************************************************************************

Molemmat vanhempani meinasivat, että ainut tapa päästä eteenpäin on selvittää asia päivtystyksen lääkärin kanssa. Hänelle ei tietenkään voinut päivystykseen soittaa, joten menimme päivystykseen käymään. Minut kirjattiin sisään triagehoitajan soitettua lääkärille ensin. Hän protestoi kovaan ääneen niin että puhelimestakin kuului läpi, mutta triagehoitaja totesi, että ei voi estää minua hakemasta uutta arviota. Odotimme noin kaksi tuntia. Lääkäri käveli ohi monta kertaa, pää käännettynä poispäin. Toinen vanhempani yritti tervehtiä lääkäriä sanomalla “moi”, kun hän käveli ohi, mutta hän jatkoi matkaansa reagoimatta häntä mitenkään. Noin 45 minuuttia myöhemmin toinen vanhempani kutsui häntä sukunimellä, kun hän taas käveli ohi, ja taas hän piti päänsä käännettynä eikä reagoinut meihin mitenkään. Pian kävi ilmi miksi: tämä päivystyslääkäri oli odottanut vuoron vaihtumista. Uusi lääkäri tuli vuoroon ja ymmärsin, mitä oli tapahtumassa. Pyysimme vielä hoitajalta josko hän voisi välittää viestin, että haluaisin vaihtaa pari sanaa ja selvittää asian aiemman päivystyslääkärin kanssa ennen kuin hän lähtee ja hoitaja välitti viestin, mutta tämä lääkäri käveli taas ohi katsomatta meitä ylipäänsä.

Olin tuonut molemmat, täydelliset purkit Opamoxia tarkistettavaksi ja tarpeen tullen luovutettavaksi, ja annoin nämä uudelle päivystyslääkärille. Kerroin myös mitä oli tapahtunut ja että minua huolestutti se, että edellinen päivystyslääkäri uhkaili sillä, että en nyt voi hakea apua enää, että olisi ns. “h-merkintä” huumausaineongelmaisesta potilaasta. Olin halukas antamaan virtsanäytteen vaikka saman tien. Kerroin, että voin erittäin huonosti, että on sekamuotoinen jakso diagnosoitu omalääkärin toimesta, että hän on arvioinut mielialahäiriö-työryhmässä, että sähköhoidosta voisi olla apua. Uusi päivystyslääkäri ei ollut lukuisista pyynnöistä huolimatta halukas keskustelemaan osastohoidosta.

Sairauskertomukseen uusi päivystyslääkäri kirjasi omalääkärini diagnoosin sijaan, että“sekamuotoiseksikin sopivaa mielialaoireilua”. Hän halusi, että menen avohoidon kautta. Selitin, että olin yrittänyt hakea sieltä akuuttiaikoja (kerrottiin, että heillä ei ole olemassa sellaista kuin akuuttiaika) tai jotain ylipäänsä, mutta hänen ainoa hoitolinjansa oli, että minun pitäisi yrittää uudelleen. Kerroin kysyttäessä oireistani, kuten itsemurha-ajatuksistani. Sairauskertomukseeni hän kirjasi tästä, että “hetkellisesti tuohtuessaan hieman uhkaa itsetuhoisilla teoilla”. Hänkin kyseenalaisti lääkitykseni, vaikka mielialahäiriöihin erikoistunut omalääkärini, joka tuntee minut ja on käynyt monenmonta pitkää keskustelua kanssa, on tämän lääkityksen asettanut.

******************************************************************************

Lähdin päivystyksestä taas itkien, kokien, että en saa apua mistään. En ymmärrä miten itsemurhayritys- ja osastohistorialla varustettua potilasta voi kohdella näin, vaikka olen aina ottanut ison vastuun omasta hoidostani, harjoitellut jopa tilanteiden sanottamista ja selittämistä, että pystyisin kommunikoimaan sairaudestani hoitohenkilökunnalle ja läheisilleni. Tunnistan milloin mennään sen itse pärjäämisen rajan yli ja se raja on ylitetty. Olen avuton, neuvoton ja minut on lääkärin toimesta haukuttu bentsodiatsepiinien katukauppiaaksi ja väärinkäyttäjäksi.

Järkyttäivimpänä näen (sen lisäksi että en koe saaneeni apua) ensimmäisen, minua haukkuneen päivystyslääkärin toiminta, joka oli niin epäkunnioittavaa että en näe muita vaihtoehtoja kuin kaikkien mahdollisten virallisten kantelu-, ilmoitus- ja valitusprosessien saattaminen aluilleen sekä asiasta puhumisen julkisesti.

Potilaslain kolmannen pykälän mukaan potilaalla on oikeus hyvään hoitoon ja kohteluun ja kuudennen pykälän mukaan potilasta on pakko hoitaa tämän kanssa yhteisymmärryksessä. Mikään pykälä ei oikeuta lääkäriä keskeyttämään hoitoa täysin mielevaltaisesti, koska on keksinyt luulla potilasta pamien katukauppiaaksi, eikä mikään pykälä tue sitä, että potilaalle heitetään hoitokeskustelun yhteydessä luuri korvaan.

Kirjoitti: New dealer on the block?