![[kuvassa harmaa kissa makoilee kahden puun välissä olevalla laudalla. se katselee alaspäin ja näyttää surulliselta tai väsyneeltä.]](https://radikaaliamielenterveytta.files.wordpress.com/2019/06/sadcat.jpg)
Sisältövaroitukset: maininta itsetuhoisuudesta, h/ll/-sana itsestä käytettynä, itsemurhamaininta
Jos on elänyt koko elämänsä häiriön kanssa, mutta ymmärtää sen vasta lähes kolmekymppisenä, miten siihen osaa edes suhtautua?
Olen sairastanut toistuvaa masennusta vuosikausia, varhaisista teinivuosista asti. Masennusjaksot ovat olleet suurimmalta osin keskivaikeita.
Mutta jos oma sairasteluni on keskitasoa, pelottaa ajatellakin millaista vaikeasta masennuksesta kärsivillä on.
Jaksot tulevat ja hellittävät, mutta oloni ei koskaan kunnolla parane. Olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, kuntoutuksessa, Kelan armoilla, mutta miksi?
Tähän vuoteen asti minua on kohdeltu pelkästään masentuneena, mutta viimeisimmällä vastaanotolla lääkäri hoksasi kysyä ”Onko kukaan koskaan puhunut sinulle persoonallisuushäiriöistä?”
Kun sain kuvauksia luettavakseni hehkulamppu leimahti pääni päällä. Reaktiivisuus, tunteiden epävakaus, krooniset tyhjyyden tunnot, toistuvat masennusjaksot, itsesatuttaminen, epävakaa kokemus itsestä, impulsiivisuus, paranoia ja dissosisaatio… Yhtäkkiä oli selitys: persoonallisuushäiriö.
Häiriö…
Eli onko vika minussa? Jokin virhe ohjelmoinnissa? Ei ihme että olen aina tuntenut oloni enemmän tai vähemmän hulluksi.
Vaikka häiriön mahdollisuus selittää menneisyyttäni, tämän hetkinen elämäni on jälleen vaarassa sirpaloitua.
Miksei kukaan puhunut tästä kun olin nuorempi? Miksi niin paljon on laitettu vain masennuksen piikkiin?
Vai onko tämäkin vain hutiin osunut ehdotus; mitä jos minulla ei olekaan häiriötä vaan olen vain luonnostani laiska, tyhmä ja saamaton? Ja jos häiriö on niin miten siitä uskaltaa puhua ilman että saa loppiäksi leiman otsaansa?
Odotan tällä hetkellä aikaa mielenterveysvastaanoton hoitajan puheille, jotta pääsisin taas lääkärille, jotta joku päivä tulevaisuudessa todettaisiin onko minulla häiriötä vai ei. Jonot ovat pitkät ja b-lausuntokin viipyi allekirjoittamattomana kaksi viikkoa, joten aikaa tähän menee. Terapia loppui viime vuonna, ja vähän jo syyhyttäisi puhua jonkun kanssa.
Koko aikuisikäni on ollut mielenterveyden kanssa taiteilua ja taisteluja. Nyt vihdoin on ehdotettu jotain, joka kuulostaa oikealta, mutta tie on pitkä ja jalkani väsyneet. Toisinaan haluaisin vain nukkua pois tai hypätä sillalta, mutta puren hammasta ja odotan. Odotan että joku päivä olisi parempi olla.
Mutta saatanan raskasta tämä odottaminen on.
Kirjoitti: kuunpimennys
Radikaalia mielenterveyttä 
Moi!
Todella surullista lukea väsymyksestäsi ja vaikeasta polustasi, mutta osaan kyllä samaistua. Itse suhtaudun kyllä vähän varauksella diagnooseihin. Jos diagnoosi helpottaa asiakkaan oloa, hyvä, mutta aina se ei mene niin. Diagnoosi voi myös vaikeuttaa elämää, lyödä mainitsemasi leiman otsaan. Jos en saa diagnoosista helpotusta, en halua myöskään ottaa sitä vastaan.
Psykiatriset diagnoosit on tarkoitettu lähinnä sujuvoittamaan hoitoa byrokraattisesti ja helpottamaan lääkäreiden ja hoitajien välistä kommunikointia. Mielenterveysdiagnoosi perustuu myös keskusteluun, ei esimerkiksi magneettikuviin tai verikokeisiin tai muuhun sellaiseen, mistä fyysiset sairaudet todetaan. Se riippuu siis pitkälti siitä, kuka asiakasta haastattelee. Ihmiset voivat olla kulttuuritaustastaan ja kasvatuksestaan riippumatta aivan eri mieltä siitä, onko asiakkaalla jokin häiriö vai ei.
Kävin itse vähän aikaa sitten lääkärissä puhumassa mielenterveydestäni ja vastassa oli eräs lääkäri. Hän oli vankasti sitä mieltä, että mielenterveysongelmien pitäisi näkyä ulospäin ja että kaikki paranee kun vain ajattelee positiivisesti, ne vuosikymmeniä kestäneet ahdistuksetkin. Ja kyllä, hän oli ihan oikea suomalaisen terveyskeskuksen palkkaama lääkäri. Ihmiset vain ovat niin erilaisia ja varsinkin mielenterveyteen liittyy edelleen paljon harhaluuloja, myös asiaan perehtyneiltä tiedemiehiltä ja -naisilta.
Mielenterveyden tutkimus on valitettavasti vielä ihan lapsenkengissä, erityisesti Suomessa. Puhuin juuri erään psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa siitä, että fyysisten sairauksien hoito on Suomessa aivan ensiluokkaista, mutta mielisairauksien hoito varsin haparoivaa. Monissa muissa maissa se on paljon Suomea edellä, mikä kannattaa pitää myös mielessä, kun hoidossa käy.
Pahimmassa tapauksessa diagnoosi rappeuttaa ihmisen itsetunnon ja saa hänet loppuiäksi tuntemaan olonsa riittämättömäksi. Parhaimmassa tapauksessa taas diagnoosista saa helpotusta ja väylän oikeanlaiseen hoitoon, joka oikeasti toimii. Sellaiset tilanteet ovat aivan mahtavia ja toivon, että sinullekin kävisi niin.
Heinäkuussa tulee muuten seuraava kuunpimennys! Jännää. 🙂
By the way, jos oikeasti olisit laiska, tyhmä ja saamaton, olisitko saanut kirjoitettua yllä olevaa blogitekstiä?
T: Vera
TykkääTykkää