Sisältövaroitukset: läskiviha (fatphobia), laihduttaminen, syömishäiriö, vanhempisuhteet
Hesarissa on juttu siitä, että vanhemmat eivät tunnista lastensa ylipainoa (Yli puolet vanhemmista ei tunnista lastensa ylipainoa, HS 3.5.2019, maksumuurin takana). Juttu on tiedeosiossa ja siinä esitetään tämän johtuvan siitä että vanhemmat näkevät lapsensa positiivisessa valossa eikä ylipainon tunnistaminen kuulu tavallisen ihmisen osaamisalueeseen.
Ensinnäkin rohkenen olla eri mieltä siitä etteivät ihmiset muka tunnistaisi ”ylipainoa” kun lihavuutta stigmatisoidaan, demonisoidaan ja patologisoidaan (muun muassa käyttämällä ylipainon käsitettä) koko ajan ja kaikkialla. Toki ylipano niin lääketieteellisenä käsitteenä – merkitessään liian painavaa ja liiallista – kuin määrittelyltään on ongelmallinen ja epämääräinen, ja niinpä voikin olla että jotain juuri ja juuri ylipainon rajan ylittävää ei tunnisteta ylipainoiseksi. Voi kysyä, miksi edes tarvitsisi tunnistaa. Se vain osoittaa koko luokittelun keinotekoisuuden.
On ehdottoman hienoa jos vanhemmat näkevät lapsensa positiivisessa valossa eivätkä ryhdy patologisoimaan lapsen painoa. Ylipäätään ajatus siitä, että lasten ”ylipainoon” pitäisi tehdä lääketieteellinen interventio, on kammottava. Minulle tehtiin niin, ja edelleen yli kymmenen vuoden jälkeen se vaikuttaa elämääni ja minäkuvaani joka päivä.
Olin lihava lapsi, ja kouluterveydenhoitaja ja toinen vanhemmistani päättivät että nyt laihdutetaan tämä lapsi. Sitten ravattiin ravintoterapeutilla, vahdittiin ja syynättiin syömisiäni ja pakotettiin liikkumaan. Tapaamiset ravintoterapeutin kanssa olivat äärettömän nöyryyttäviä, ja hänen sanansa ja lihavuuttani demonstroimaan käyttämänsä materiaali ovat tunkeutuneet minuun niin syvälle etten usko pääseväni niistä ikinä irti. Vanhempani inho lihavuutta kohtaan ja ankaruus suhteessa laihduttamiseen vain vahvistivat nöyryytystä.
Minut pakotettiin laihduttamaan ja minä laihduin. Sekä vanhempani että ravintoterapeutti olivat suunnattoman ylpeitä, vanhempani jopa kertoi leveillen muille pudotetuista kiloistani. Mieletön saavutus, monta kymmentä kiloa vuodessa. Ylpeydessä ja tyytyväisyydessä leijaillessaan näille aikuisille ei tullut missään vaiheessa mieleen ettei se ole tervettä. Että lapsi laihtuu vuodessa niin järjettömän paljon. Se oli ainoastaan ihan mieletön saavutus, selviytymistarina, rumasta ankanpojasta joutseneksi ja mitä näitä on. Sieltä kaiken läskin altahan paljastui jotain kaunista ja arvokasta!
Yhdellekään aikuiselle ei tullut missään vaiheessa mieleen että he aiheuttivat minulle syömishäiriön – jonka ansiosta laihduin niin paljon, jonka akuuttivaihe kesti silloin vuosia ja joka on palannut monesti, ja joka vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni edelleen.
He kiinnittivät kehooni niin paljon häpeää, vihaa ja itseinhoa etten usko saavani niitä koskaan itsestäni irti. Katsoessani itseäni peilistä vertaan itseäni siihen kuvaan laihojen ja lihavien ihmisten janasta, jota ravitsemusterapeutti käytti havainnollistaakseen kehoni kokoa ja kysyäkseen kehonkuvaani, ja mietin mille kohtaa janaa asetun. Edelleen, yli kymmenen vuoden jälkeen.
Niin moni jakaa kanssani saman tai samankaltaisen tarinan. Lapsia fatsheimataan niin ammattilaisten kuin vanhempiensa toimesta, ja sillä on kauaskantoiset, jopa elinikäiset seuraukset. Ja sitten Hesari julkaisee jutun joka implikoi, että vanhempi joka ei pakota lastaan laihduttamaan on huono vanhempi.
Vanhemmat: miettikää ihan todella tarkkaan miten lastenne kehoista puhutte ja miten niitä kontrolloitte. Myös terveydenhuollon- tai muulla ammattilaisella – kuten liikunnanopettajalla – on todella suuri valta siihen, millainen kehonkuva lapselle muodostuu. Vanhempi/vanhemmat ei ole läheskään aina näissä tilanteissa paikalla eikä siten voi puuttua mahdolliaeen nöyryyttämiseen ja fatsheimaamiseen. Tämä tekee entistä tärkeämmäksi sen, että vanhempi/vanhemmat pyrkivät tukemaan lapsen positiivisen kehonkuvan kehittymistä – riippumatta siitä minkä kokoinen lapsen keho on.
Kirjoitti: i
Radikaalia mielenterveyttä 