Uuden alku vai kuoppa tiessä?

Kuva Alexas_Fotos Pixabaystä

Sisältövaroitukset: maininnat itsemurhasta, toistuvista itsemurhayrityksistä ja itsetuhoisuudesta, hoitopolun toimimattomuus/hoidon saamisen vaikeus, kroonistuneet mielenterveysongelmat, haluttomuus elää tai epävarmuus haluaako elää

Itsemurhien ehkäisypäivä oli 10.9. Itsemurhat ja niiden ehkäisy olivat esillä kattavasti useissa medioissa ja sosiaalisessa mediassa. Kirjoituksia löytyi niin terapiatakuusta, ammattilaisten ja potilaiden kokemuksista kuin tilastoista ja kyselytutkimuksistakin. Suuren näkyvyyden ja asian tärkeyden takia jotenkin odotin, että itsemurhaan liitetyt tarinat ja narratiivit olisivat myös monimuotoisia, samalla tavalla kuin ne ihmiset, joita asia tavalla tai toisella koskettaa.

Kerta toisensa jälkeen luin kuitenkin saman tarinan. Se menee suunnilleen näin: henkilö kohtaa ongelmia elämässään. Menettää työpaikan tai läheisen. Sairastuu. Eroaa. Henkilö masentuu, mutta ei osaa ilmaista asiaa. Ei hae apua, ei tukeudu ystäviin. Masennus pahenee. Henkilö menettää mahdollisesti lisää asioita; ehkä alta lähtee asunto tai puoliso saa lasten huoltajuuden. Kuvaan saattaa astua myös jokin uusi oire. Psykoosi, ahdistus tai päihdeongelma. Tilanne kärjistyy. Hetken mielijohteesta tai päihteiden vaikutuksen alaisena henkilö päätyy yrittämään itsemurhaa. Pysähtymisen hetki. Hakeudutaan avun piiriin, pakolla tai omasta tahdosta. Aloitetaan lääkkeet tai terapia. Puhutaan läheisille ja perheelle. Löydetään elämän ilo uudestaan, kadutaan yritystä. Parannutaan, löydetään uusi asenne, ehkä jopa uusi työ tai parisuhde.

Kuulostaako tutulta? Varmasti tavalla tai toisella, onhan ”vaikeuksien kautta voittoon” hyvin toimiva tarinankerrontatrooppi. Se on monella tavalla helppo keino luoda narratiivi: siitä löytyy alku, kriisi ja kriisin ratkaisu. Olisi helpottavaa ajatella, että jokaisen itsetuhoisen tarina seuraisi tätä kaarta. Että apua löytyisi, se tehoaisi ja itsemurhayrityksestä selvittäisiin. Monien tarina ei kuitenkaan seuraa tätä mallia.

Olen ollut masentunut koko teini-ikäni ja aikuisikäni, pian jo viisitoista vuotta. Suurin osa sairashistoriastani on ollut taistelua yhdestä itsemurhayrityksestä toiseen kaikesta saamastani hoidosta huolimatta. Itsetuhoisuus ja halu kuolla tulee varmasti kulkemaan elämässäni mukana tavalla tai toisella loppuun asti. En siis istu lehtien narratiiviin. En saanut alusta asti toimivaa hoitoa, vaan vasta vuosia myöhemmin. En ole koskaan katunut yrittäneeni, enkä tiedä olenko vieläkään onnellinen elossa olemisesta. Minä en tule parantumaan. Mutta silti minunkin täytyy löytää keinoja jatkaa itsemurhayrityksestä eteenpäin. Silti minunkin läheisieni täytyy osata puhua kanssani itsetuhoisuudesta ääneen.

Mitä median kertomukset itsemurhista antavat meille, jotka emme ole syystä tai toisesta selvinneet vaikeuksien kautta voittoon? Mitä medialla on tarjottavaa niille, joiden henkiset tai fyysiset sairaudet eivät parane? Mitä medialla on tarjottavaa meidän läheisillemme?

Haluisin nähdä enemmän kertomuksia siitä, miten sairauden kanssa selvitään. Siitä, miten elämästä voi löytää mielekkyyttä työelämän ja ehkä parisuhteenkin ulkopuolelta. Tarinoita siitä, miten itsemurha ei ehkä ollut kaiken uuden alku vaan kuoppa tiessä. Matka jatkuu epätasaisena, mutta jatkuu kuitenkin. Haluaisin myös nähdä enemmän keskustelua kroonikoista ja siitä, miten yhteiskunta voi tukea elämisen arvoista elämää silloinkin, kun tiedossa ei ole täyttä parantumista.

Esimerkiksi terapiatakuun rinnalle tarvitaan keskustelua siitä, mitä kuuluu tehdä, kun kelan korvaama terapia loppuu liian aikaisin tai kun jatkuvaa terapiaa tarvitsisi arjen pyörittämiseen. Me tarvitsemme rehellistä keskustelua kroonistuneesta itsetuhoisuudesta ja toistuvista yrityksistä ja toivottomuudesta. Koska en ole ainoa, joka lukee voimauttavia sanoja ja tsemppausta, ja ajattelee: ”tämä ei ole minua varten”.

Kirjoitti: Murmeli