Minulla on ristiriitaisia tunteita Suomen työ- ja kuntoutuspolitiikkaa kohtaan.
Parhaimmillaan ammatillinen kuntoutus, kuntouttava työtoiminta ym. voivat auttaa työhön palaamisessa tai sen aloittamisessa. Työkokeilut voivat auttaa omien taitojen ja toiveiden kartoittamisessa, ja tällöin myös työ- ja opintosuunnitelmien laadinnassa. Kaikki tämä kuulostaa paperilla hienolta ja toimivalta.
Olen huomannut että monilla ihmisillä jotka eivät ole koskaan tarvinneet kuntoutuspalveluita, on yllättävän kärjistyneitä käsityksiä. He kokevat kuntouttavan työtoiminnan ajanhaaskaukseksi, ja esim. työpajojen toiminnan lähes leikiksi ”oikeaan” työhön verrattuna. Toiset taas elävät ymmärryksessä, että työkokeilu poikii automaattisesti töitä, ja kokeilussa käyvä kuntoutuja on täysin työkykyinen kuntoutuksen laadusta riippumatta.
Vääristyneiden käsitysten oikomiseen ei juuri jää energiaa kuntoutuksen itsensä ohella. On selvittävä byrokratiasta Kelan, työkkärin, sossun ja/tai työeläkelaitoksen kanssa, etsittävä oikea kuntoutusmuoto ja -paikka, ja ennen kaikkea huolehdittava omasta jaksamisesta.
Ja kuinka käy jos jaksaminen loppuukin kesken kaiken? Kuntoutuksesta voi tulla kierre, jos ei tunne omia voimiaan ja heikkouksiaan. Yritetään, väsytään, ja taas yritetään, ja väsytään pahemmin. Teoriassa ammatillinen kuntoutus on oikein toimiva ratkaisu, mutta käytännössä se vaatii kuntoutujalta suhteellisen paljon.
Kokemusten välillä on tietysti suuria eroja kuntoutujista riippuen: joidenkin tie on suora ja suht kivetön, kun taas toisilla on mutkia ja kuoppia liiaksikin. Vaikka monesti puhutaan siitä, kuinka kuntoutuksen olisi tapahduttava yksilön omilla ehdoilla ja omassa tahdissa, ei tämä aina käytännössä ole mahdollista. Joitain ohjastaa ratkaisuihin yhteiskunnan paine, toisia taloudellinen ahdinko, ja jotkut saavat suoraan ehdot esim. terveydentilan näennäisesti parannuttua edes vähän. Suomessa käytäntö tuntuu olevan: jos olet puolikuntoinen olet puoliksi kunnossa – siis osittain työkykyinen.
Itse olen taas lähdössä ammatilliseen kuntoutukseen, ja pelkään jo nyt uupumista kaikkeen mitä se saattaa tuoda tullessaan. Mutta kai se on kokeiltava jälleen kerran.
Jos tällä kertaa olisi matkassa vähemmän mutkia.
Kirjoitti: Kuunpimennys
Radikaalia mielenterveyttä 
Olen ollut melkein viiden vuoden ajan vakituisessa työsuhteessa ennen sairastamistani ja ennuste työkyvyn palautumisesta ei ole kovin hyvä. Koen erittäin lamauttavana tulevaisuuteni välityömarkkinoilla ja Te-keskuksessa, jonka asiakkaana en ole ollut koskaan. Toisaalta olen alle 40-vuotias eikä nykyään ”päästetä” työkyvyttömyyseläkkeelle vakavan masennuksen vuoksi. Muutokset työelämässä vain syventävät omaa masennusta.
TykkääTykkää