IDAHOT eli kansainvälinen homo-, bi- ja transfobian vastainen päivä oli 17.5. ja tänä vuonna teemana oli hiljaisuuden rikkominen. Osa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvista blogin kirjoittajista halusi rikkoa hiljaisuuden omista syrjintäkokemuksistaan ja jaamme niitä teille. Suuntaamme tämän tekstin etenkin niille, jotka uskovat tasa-arvon olevan jo valmis
Sisältövaroitukset: hiljentäminen, näkymättömäksi tekeminen, ylisukupolvinen häpeätaakka, vaikenemisen kulttuuri, homo-, bi- ja transfobia, lääketieteen valta-asema, väärinsukupuolittaminen, ahdistelu, gaslighting / hämärryttäminen, sisäistetty ableismi, viittauksia traumahoitoon, sateenkaari-identiteetin ja -aktivismin seksualisointi, auktoriteettiasemassa olevan henkilön (opettajan) syrjivät sanat, hyssyttely
Jotta kokemukset erottaisi helpommin toisistaan, olemme kursivoineet joka toisen.
Identiteettini nähdään ulkopuolelta usein keskenkasvuiseksi jääneen muka-aikuisen kapinana, ei yhdistelmänä synnynnäisiä ominaisuuksia, elämänkokemusten vaikutusta ja pitkällistä pohdintaa.
Sukuelinteni ulkonäköä on arvailtu kadulla, ja uhattu tulla selvittämään asiaa kosketusetäisyydeltä.
Biseksuaalisuutta pidetään heteromiesten härnäykseen pyrkivänä huomionhakuna, femme muunsukupuolinen sukupuolitetaan ulkokuoren perusteella naiseksi.
Läheiseni odottavat, että vakuutan heille, ettei haittaa, kun he väärinsukupuolittavat minua. Muutenhan kaikille tulisi paha mieli.
Sukupuoli- ja seksuaali-identiteettini ovat kuin rantahiekkaan painunut jalanjälki, jota ympäröivän yhteiskunnan aatteellinen vuorovesi kiiruhtaa täyttämään ja silottamaan heti ohi mentyäni.
Uskotaan, että ihminen voi parantua vain heteroksi, ei omaksi itsekseen.
Lääketieteen auktoriteettien minua kohtaan tekemää traumaattista väkivaltaa ei nähdä väkivaltana tai edes vahingollisena, vaan pakollisena pahana, joka vaan täytyy kestää, tai jopa auttamistoimenpiteenä. Haluaisin käsitellä tätä väkivaltaa terapiassa, mutta olen toivoton sen suhteen, että löytäisin terapeutin, joka ymmärtäisi kokemuksiani ja ottaisi ne todesta.
Törmään traumaa käsitettelevissä teksteissä ja omassa traumaterapiassani jatkuvasti samaan ajatukseen: Trauma on jotain, mikä tapahtui kauan sitten. Hoidon tavoite on saada traumatisoituneet aivot ymmärtämään ihana, turvallinen nykyhetki. Uusi kysely kertoi, että 60% sateenkaari-ihmisistä on arkaillut pitää kumppaniaan kädestä. Tunnen sekä helpotusta, että surua. Surua, koska häirintä, syrjintä ja väkivallan uhka on totta niin monelle. Helpotusta, koska se kaikki ei ole vaan mun päässäni. Myrkyllinen ympäristö ei muutu turvalliseksi ankkurointiharjoituksia toistamalla.
Koska olen enimmäkseen miesten kanssa suhteissa ollut cis-bi-nainen, olen sateenkaari-ihmisenä melko näkymätön ja säästynyt paljolta. Mieleenpainuva syrjintäkokemus minullakin silti on.
Oli vuosi 2010 tai 2011. Opiskelin aineenopettajaksi yhdessä Suomen suurimmista yliopistoista ja olin aktiivinen Setan paikallisjärjestön vertaisryhmätoiminnassa samalla, kun tein töitä tullakseni sinuiksi oman seksuaalisen suuntautumiseni kanssa. Osana opintojani tein opiskelukaverin kanssa esitystä muille aineenopettajaopiskelijoille arvovalinnoista opettajan työssä. Esityksen lopuksi annoimme opiskelukavereillemme mietittäväksi kolme keissiä erilaisista opettajista. Yhdessä keississä vahvan kristillisen vakaumuksen omaava opettaja saa opetettavakseen terveystietoa, jossa puhutaan mm. abortista. Toisessa nuori, työssään juuri aloittanut opettaja toimii aktiivisesti paikallisessa Setassa ja miettii, miten tuoda asian esille työpaikallaan.
Esitys kesti pidempään kuin sille oli varattu aikaa emmekä juurikaan ehtineet käydä keissejä ryhmässä läpi. Pikaisessa keskustelussa opiskelukaverit nostivat esille, ettei sateenkaarevuudessa ole mitään hävettävää ja kannustivat keissin kuvitteellista opettajaa olemaan avoin. Ryhmämme vetäjä, yliopiston kokenut aineenopettajadidaktikko, halusi kuitenkin lopuksi puheenvuoron ja sanoi, että opettajan pitää näiden asioiden kanssa olla varovainen ja yksityisasiat on pidettävä yksityisinä. Sama ihminen puoli vuotta aiemmin meille esittäytyessään kertoi avioliitostaan ja aikuisista lapsistaan.
Kurssi taisi loppua siihen, mutta olen pitkään sen jälkeen miettinyt tilanteen absurdiutta. Kun eteen nostetaan kuvitteellinen tilanne, että opettaja vapaa-ajallaan osallistuu ihmisoikeusaktivismiin, kokenut opettajien kouluttaja sanoo, että ”yksityisasiat on pidettävä yksityisinä”. Tuleville opettajille, joiden odotetaan ymmärtävän ja vievän eteenpäin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. 2010-luvulla. Ilmeisesti, koska seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä puhuttaessa ei vieläkään osata ajatella muuta kuin seksiä. Kyllä, seksi olkoon yksityisasia opettajan työssä. Mutta sukupuoli-identiteetin tai elämänkumppanin salaamista ei pidä keneltäkään vaatia. Ei työssä, opinnoissa tai missään.
Voimia ja solidaarisuutta!
Toivoo Radikaalia mielenterveyttä -blogikollektiivi
Radikaalia mielenterveyttä 