Sisältövaroitukset: itsemurha-ajatukset, sairastaminen, korona, köyhyys
Kesä lähestyy loppuaan* ja maailma odottaa uuden, paremman ajanjakson alkua. Keskustelu arjen muutoksista, arkeen paluusta ja ns. uudesta normaalista käy vilkkaana sosiaalisessa mediassa. Toisinaan suoraan välttelen kaikenlaista mediaa, koska uutiset niin kotimaan kuin ulkomaailman tilasta tuntuvat murskaavilta masennuskauden päällä. Tuttavien peloilta ja murheilta en kuitenkaan voi, enkä toisaalta haluakaan, täysin välttyä.
Koronan uhka painaa monien harteita, samalla kun toiset eivät tunnu taudista välittävän lainkaan – kotikaupungissani maskeja ei juuri katukuvassa näy. Äkillisen sairastumisen mahdollisuus on vuosia kummitellut mielessäni, perussairauksieni vuoksi. Nyt koronan jyllätessä pitkin maailmaa ajattelen yhä enemmän mm. seuraavia asioita: miten käy niiden, joilla ei ole mahdollisuuksia hakeutua hoitoon omin avuin? Miten pitkäkestoinen poikkeustila tulee vaikuttamaan, tai on jo vaikuttanut, entuudestaan heikko-osaisten mielenterveyteen ja arjessa selviytymiseen?
Olen itse joutunut muutama vuosi sitten hakeutumaan työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyden ongelmien vuoksi. Viime vuoden puolella, juuri kun tulevaisuus alkoi näyttää valoisammalta tapahtui kunnossani työkokeilun aikana romahdus. Halusin suoraan sanottuna vain kuolla.
Kevään aikana korona saapui Suomeen ja täten kesän kuntoutussuunnitelmien alta vedettiin matto kertanykäisyllä. Kela ei myöntänyt enää eläkettä, joten päädyin työkyvyttömänä TE-toimiston listoille. Nyt odotan, että virkailija ottaisi minuun yhteyttä, jotta saisin viimeistään syksyllä aloitettua kuntouttavan työtoiminnan. Epätietoisuus tulevasta ja huoli omasta ja läheisten terveydestä vievät kuitenkin voimia, jotka ideaalisesti pitäisi käyttää arjen hallintaan.
Kaikki kelan byrokratia ja toimeentulon kanssa kamppailu eivät ole lainkaan edistäneet toipumistani viime talven romahduksesta. Ajattelen toistuvasti kuinka paljon helpompaa olisi vain olla olematta enää. En jaksaisi enää miettiä tulevaisuutta, kuntoutusta, lääkkeitä, terapioita ja omaa taloutta. Tahtoisin vain pois. Mutta täällä minä olen, miettimässä tätä kaikkea ja paljon muutakin.
Mietin mm. sitä kuinka ei ole aina varmaa että ambulanssi ottaa kyytiin. Tässä asiassa lienee eroja esim. sairaanhoitopiirien välillä, mutta oman kokemukseni pohjalta pikkukaupungissa ei ihan vähällä lanssin kyytiin pääse. Joten miten käy esim. ahdistuksen yltyessä kestämättömäksi? Jos ei pysty matkustamaan julkisilla, ei ole autoa tai ei ole ajokuntoinen, eikä kirjaimellisesti ole rahaa taksiin?
Niin, rahaa, – se tässä paljon mietityttää.
Priorisoidako kasvomaskeja ja käsidesiä, vai ruokaa? Mennäkö bussilla, vai ostaa bensaa ja nipistää pois jostain muusta? Vieraita mietteitä ihmisille joiden toimeentulo on turvattu pandemian kourissa. Kärsiäkö enemmän vuosittaisesta kaamosmasennuksesta, vai toisen aallon pelosta? Alan köyhänä ja toipilaana olla loppuun palanut, ja tiedän etten ole ainut. Marginaalissa eläminen on itsessään uuvuttavaa, ja moni ns. tavallista elämää elävä ihminen ei ymmärrä kuinka paljon puntaroitavaa on jo perusmenojen kattamisessa.
Olo on ollut tämän vuoden aikana monta kertaa niin kamala että on ollut pakko hakeutua päivystykseen, vaikka sitten kävellen, koska yksin kotiin ajatusten kanssa jääminen tuntui jo pelottavalta.
Kehotan käyttämään hyväksi kaikki kriisiavut – puhelut, chatit, discordit, mitkä nyt ikinä -, mielenterveyspalvelut, terapiat, mindfullnesit etc. etc. Mikä vain ketäkin auttaa, sillä tähän astinen vuosi ei ole ollut helppo. Olen sadoilla säröillä mutten vielä kokonaan murtunut, ja toivon että mahdollisimman harva hajoaa haasteidensa edessä.
Toivotaan parasta.
– Kuunpimennys
*Radikaalia mielenterveyttä haluaa pahoitella, ettei tekstiä julkaistu, kun se oli kirjoitettu ja kesä todella lähestyi loppuaan. Toimimme omaan tahtiimme ja välillä vuodenajat ehtivät vaihtua välissä. Koimme tekstin hyvin tarpeelliseksi vuodenajasta ja koronatilanteen etenemisestä huolimatta.
Radikaalia mielenterveyttä 