Olen 41-vuotias ja kroonisesti mielenterveysongelmainen, olen ollut sairas lapsesta asti. Aloitin ensimmäisen Kela-tuetun terapiani viime vuoden helmikuussa, vaikka tarvetta olisi ollut monen monta kertaa aikaisemminkin. Milloin minulla ei yksinkertaisesti ole ollut voimavaroja etsiä terapeuttia, milloin pulaa on ollut rahasta, milloin – ja itse asiassa ison osan ajasta – molemmat.
Viestintätoimisto Ellun Kanat ja teknologiayritys Vincit käynnistivät viime vuoden lopulla Terapiassa tavataan – kampanjan, jonka tavoitteena on ”poistaa stigmaa mielenterveyden ongelmilta sekä auttaa Vastaamo-vuodon uhreja” kannustaen ihmisiä keskustelemaan mielenterveydestä. Kampanja on myös näkynyt kaupunkien katukuvassa viime päivinä kookkain mainoksin, joissa on muun muassa todettu ”Järki hoi, älä jätä – käymättä terapiassa”. Kampanjan käyttämä kieli antaa ymmärtää, että terapian hakeutumisen esteinä olisivat tyypillisesti joko stigmat tai typeryys. Ensimmäinen väite ei ole koko kuva, jälkimmäinen on jopa vaarallinen ja julma.
On tietenkin totta, että mielenterveyden ongelmiin liittyy yhä edelleen paljon ennakkoluuloja ja monien on hyvin vaikea puhua niistä jopa aivan lähimpien ihmistensä kanssa. Tässä onkin vielä paljon työtä. Kuitenkin stigmat tapaavat estää tai hidastaa avun piiriin hakeutumista ensimmäistä kertaa: tämän jälkeen on suoritettava vielä haastava temppurata päästäkseen varsinaiseen terapiaan.
Ensimmäinen ongelma on se, että terapeutteja on aivan liian vähän. Moni joutuu terapeuttia etsiessään käymään läpi kymmeniä vaihtoehtoja löytääkseen edes jonkun, jolla on vapaita aikoja: sen miettiminen, sopiiko kyseinen terapeutti ja hänen edustamansa terapiasuuntaus hoitoon hakeutujalle, on monelle luksuspohdintaa. Ja luksustahan terapia monelle ylipäätään on: vielä Kelan korvaustenkin jälkeen säännölliset terapiakäynnit tulevat monille liian kalliiksi.
Toisekseen terapeutin hakeminen on mielenterveysongelmaiselle itsessään kuormittavaa ja turhauttavaa. Monella vaikkapa masentuneella on hankaluuksia nimenomaan tällaisten itseohjautuvuutta ja aktiivisuutta vaativien asioiden kanssa, ja vaikka tarvittava lähete olisi kourassa, voi homma jäädä siihen. Eikä itse asiassa sen terapialähetteen saaminenkaan ole itsestäänselvyys. Monet kollektiivimme jäsenet kertovat lähetteitä evätyn milloin päihteidenkäytön, milloin ”väärän diagnoosin” takia. Ylipäätään lähete pitäisi voida myöntää pyydettäessä ilman sen kummempia jupinoita: kun ihminen on motivoitunut kuntoutumaan, sitä pitäisi tukea.
Kelan tukemaa terapiaa ei myöskään saa kuka vain. Koska tuki on määritelty ”työ- ja opiskelukykyiseksi kuntoutumisen” avuksi, se sulkee piiristään esimerkiksi sairauseläkkeellä somaattisten sairauksien vuoksi olevat. Tuen määrittely näin on taas yksi niistä monista rakenteellisista ongelmista, jotka jakavat ihmisiä kahteen kastiin ja vieläpä niin, että jo ennestään huono-osaiset saavat heille tarpeellisia palveluita heikoiten.
Ilman Kelan tukia terapia on kallista. Tukea ei kuitenkaan saa rajatta, vaan maksimissaan kolmen vuoden tuetun jakson jälkeen iskee viiden vuoden karenssi. Jos tänä aikana sattuu sairastumaan eikä kykene maksamaan terapian kustannuksia kokonaisuudessaan, jää tyhjän päälle.
Terapian saaminen ei yksiselitteisesti ole samalla tavalla mahdollista kaikille, ja on yksinkertaisesti kusipäistä ja alentavaa edes vihjata hoidon piiriin hakeutumisen olevan kiinni tyhmyydestä tai hoksaamattomuudesta. Se lannistaa heikoimmassa asemassa olevia mielenterveysongelmaisia entisestään, ja typistää terapian saamisen ongelmat yksilön valinnoiksi siivoten rakenteelliset eriarvoisuudet maton alle. Terapiassa tavataan -kampanja vaikuttaisikin olevan suunnattu hyväosaisille keskiluokkaisille, joilla on mahdollisuus saada nopeasti terapialähete työterveyshuollosta, sosiaalista pääomaa ja verkostoja auttamaan sopivan terapeutin löytämisessä sekä riittävästi pätäkkää pankkitilillä maksamaan terapeutin laskut. Järki hoi, älä jätä – tunnistamatta etuoikeuksiasi.
Radikaalia mielenterveyttä 
Erittäin hyvä, asiallinen ja asian ytimeen osuva kirjoitus! Itse olen saanut kokea tätä terapiaan pääsemättömyyttä itse ja olen nähnyt sitä valitettavan paljon lähipiirissä. On todella kusipäistä suhtautua asiaan niin että terapiaan pääsy olisi jotenkin jokaisen käsillä oleva asia. Eritoten se, että sairaseläkeläinen, jopa hyvin motivoitunut itseään hoitamaan, ei saa kelan tukemaa terapiaa, on aivan käsittämätöntä. Se, että on sairaseläkkeen onnekkaasti joskus saanut, ei tarkoita etteikö ihminen voisi vielä kuntoutua vaikka työkykyiseksi, edes osittain. Tähän toivoisin muutosta, ja samoin siihen että myös köyhillä ja sairailla olisi mahdollisuus terapiaan. Ja joissain kunnissa on taloudellisista syistä johtuen vedetty linjaus, että kunnallisella puolella ei saa esim traumaterapiaa, vaikka se olisi kuinka elintärkeää. Nimim. Ei voi ymmärtää.
TykkääTykkää