Sisältövaroitus: huono kohtelu avo-osastolla
Kokemukseni mielenterveyspalveluista ja alan työntekijöistä jakaantuvat kahteen ajanjaksoon.
Ennen ja jälkeen.
Sen jälkeen kun olin reilun viikon osastojaksolla avohoito-osastolla mikään ei ole enää samaa kuin ennen. Muhun jäi sieltä pelko, ahdistus ja vahva epäluottamus.
Pari vuotta aikaa, mutta vieläkin möykky puristaa vatsaa kun ajattelen. En ole vielä saanut otettua yhteyttä potilasasiamieheen. Pääosin siksi että aiheesta puhuminen ahdistaa liikaa. Pelkään että mua ei uskota. Tai että kohtaan vähättelyä.
Ennen osastoa olin ollut kohtuullisen monen psykologin, psykiatrisen sairaanhoitajan ja psykiatrin kanssa tekemisissä. Suhteeni aiemmin kohtaamaan henkilökuntaan oli ollut positiivinen tai neutraali, välillä oli ärsyttänyt se että sairaslomaa oli vaikea saada ja mua pidettiin terveempänä kuin olin, tsempattiin jaksamaan.
Osastolle menin siksi turvallisin mielin, saadakseni lepoa ja jutteluapua.
Miten väärässä olin. Muhun suhtauduttiin vähättelemällä ja vääristellen, äkkiä tunsin että olin lapsi lukittuna tilaan ennakoimattomasti käyttäytyvien aikuisten kanssa. Jotka yrittävät vetää mattoa pois jalkojen alta, kyseenalaistavat kaiken mitä sanon. Ja tällä viittaan sairaanhoitajiin ja psykiatriin. Kanssapotilaat olivat aivan jees.
Esimerkki: ensimmäisen päivän ilta, asetun huoneeseeni. Omahoitaja tulee sisään ja äkkää vitamiinit (rautatabletit muistaakseni) ja alkaa huutamaan ettei täällä saa olla omia lääkkeitä, miksen ole antanut niitä pois. Sanon ettei minulle sanottu asiasta, ja ne ovat vain lisäravinteita. Ei auta, minulle tiuskitaan ja kysellään monta kertaa olenko varmasti nyt luovuttanut kaikki lääkkeet pois. Ikään kuin olisin ovesta astuessani luopunut oikeudesta tulla kohdelluksi asiallisesti.
Toisen päivän jälkeen en enää juttele voinnistani hoitajille muuta kuin ”ihan ok, ei ihmeellistä”. Sen jälkeen kun olen huomannut, että kaikki mitä olen rehellisyyksissäni kertonut otetaan eri hetkinä esiin vääristellen. Itkuni psykiatrin huoneessa muuttuu ”hysteerisyydeksi, tiloissa olemiseksi”. Hän myös esimerkiksi kyseenalaistaa sen, olenko koskaan ollutkaan terve, kun ei ole ollut vakituista työpaikkaa valmistumisen jälkeen ja paljon työttömyyttä. (Kiitti, selvästikin tunnet alani työtilanteen.)
Neljäntenä päivänä sanon, että haluan lähteä pois, olenhan siellä vapaaehtoisesti. Törkeyden huippu on se, että tässä tilanteessa psykiatri uhkaa minua tahdonvastaisella hoidolla, kun en kuulemma ymmärrä omaa parastani. Tiedän, ettei siihen ole perustetta, mutta se että kuulee tuollaisen päin naamaa aiheutti niin kovan ahdistuksen, että en tuntenut olevani turvassa ennen kuin lähdin pois, monen kokoustuksen ja palaverin jälkeen. Niihin en olisi pystynyt menemään, ellei tukemassa olisi ollut lähipiiriäni. (Lähipiirini kokee tilanteet hyvin ahdistavina ja omituisina.)
Kaikkea kokemaani ei voi laittaa ”mätien omenien” piikkiin. Kyllä, osa kohtaamistani hoitajista oli asiallisia, mutta iso osa ei ollut. Psykiatri ei ollut. Oma johtopäätäkseni on, että laitostilanne, se että potilaat ovat koko ajan työntekijöiden armoilla, tekee paikat vaarallisiksi. Ableismi vaikuttaa varmasti paljon. Kokemus on saanut mut kyseenalaistamaan vahvasti sen, miten ihmisiä hoidetaan. Olen myös lukenut aivan eri silmällä ihmisten valituksia väärinkäytöksistä eri paikoissa.
Oma kokemukseni voi kuulostaa pieneltä, mutta itselleni se romutti vahvasti uskon moneen asiaan. Oli järkyttävää huomata, että pahinta ableismia kohtaa niiltä, joiden olisi tarkoitus auttaa.
Kertoi: huuhkaja
Radikaalia mielenterveyttä 
Mulle tuli riitaa sairaanhoitajan kanssa siitä, että se tuli huoneeseen koputtamatta kun olin vaihtamassa vaatteita. Ensin se sano ettei nähny oikein mitään ja et niillä on oikeus tarkastaa et oon kunnossa ja sit myöhemmin se muuttu siihen et se vaan avas oven ja huikkasi, ei edes katsonut muhun päin. Siis oon jo osastolla, jossa mun oikeuksia rajoitetaan ja nyt mulla ei ole edes oikeutta päättää kuka näkee mut alasti? Yritin selvittää sitä sairaanhoitajan kanssa, mut sen mielestä se ei ollu tehny mitään väärää, se on ollu 30 vuotta sairaanhoitajana ja kyllä tietää jos ois tehny jotain väärin, tää on osaston käytäntö, jne. Olin hermoraunio tässä vaiheessa ja kokosin itseni iltapalalle koska verensokerin lasku huonontaa mun psyykkistä oloa vielä lisää. Siellä tää meidän riita oli yleisessä keskustelussa ja se sairaanhoitaja sai toiset potilaat lohduttamaan sitä, siis ne oikeesti sano et se on hyvä sairaanhoitaja, se on aina niin avulias, jne. Mä oon ihan vitun heikoilla siinä tilanteessa ja alan itkeä ni yks toinen sairaanhoitaja tokaisee ”onpa dramaattista”. Mut ohitettiin täysin ja mun yli käveltiin. Tää tuhos mun luottamuksen mielenterveyspuoleen ja seuraavaa osastohoitoa mulle ei tule.
TykkääTykkää
En tainnut osata muotoilla aiemmassa kommentissani oikein hyvin mun punaista lankaa. Yritin siis sanoa sitä, että mulle taas on jäänyt tästä etäajasta sellainen häpeän kokemus, kun olen halunnut pitää omaa kameraa auki ja toivonut, että saisin siten vähän enemmän yhteyttä muihin. Mutta sitten on nolottanut tai en ole aina kehdannut pitää kameraa päällä ollenkaan tai koko aikaa, kun olen usein ollut ainoa tai lähes ainoa kameran kanssa. Usein todella olen ollut yksin tai jonkun yhden toisen kanssa. Ja se on nostanut mulla ulkopuolelle jätetyksi tulemisen pelkoa.
Mutta tän mun kommentin pointti ei siis missään nimessä ollut sanoa, että kenenkään pitäisi vastentahtoisesti pitää kameraa päällä. On vaan kiinnostavaa huomata kuinka ihmisten tarpeet voi olla tässä asiassa tosi erilaiset niin monista eri syistä. 🙂
TykkääTykkää