–
Sisältövaroitukset: transpolit ja niiden vallankäyttö, medikalisoitu vallankäyttö
–
Ida Porkka, Pekka Jylhä, Teemu Kärnä, Monica Ålgars, Lotta Tynkkynen, Heini Saikkonen ja Outi Linnaranta (2022) kirjoittavat Duodecimin artikkelissa ”Sukupuoli-identiteetti ja vanhemmuus” transsukupuolisten, sukupuolenkorjaushoitoja läpikäyneiden ihmisten biologisten lasten hankkimisesta. Kirjoittajat ovat (osin transpoleilta tuttuja) psykologeja, lääkäreitä ja tutkijoita, ja he käsittelevät aihetta lehden linjan mukaisesti lääketieteen näkökulmasta. Itse tulen humanistisilta aloilta ja vaikka transpoli on myös minulle osittain tuttu, olen ollut siellä vain potilaan roolissa. Ajattelin kuitenkin kommentoida tätä artikkelia, sillä se oli lääketieteen sisällä varmaankin virkistävä keskustelunavaus.
Lähden kuitenkin liikkeelle kriittisellä asenteella. Ensin haluan tuoda esille tutkimusasetelman ja sen eettisyyden. Artikkelissa kirjoitetaan, että ”[k]linikkakäynnin aikana potilaalle kerrottiin tutkimuksesta suullisesti ja kirjallisesti”. Tutkittava oli siis samanaikaisesti potilas transpolilla ja vastasi psykiatrien ja psykologien koordinoimaan tutkimukseen siitä, mitä hän transihmisenä ajattelee vanhemmuudesta.
Miksi tutkittava-potilas ei sitten haluaisi vastata rehellisesti kysymyksiin mahdollisesta vanhemmuushaaveistaan? Hiljainen tieto kertoo, että helpoimmalla transpolilla pääsee, kun vastaa, ettei halua lapsia tai että on jo saanut niin monta lasta kuin haluaa. Tällöin lääkärit eivät päätä puolestasi, oletko ”tarpeeksi kypsä” tekemään (mahdollisesti kipeän) päätöksen lapsettomuudesta, koska tarvitset transspesifiä terveydenhuoltoa. Ja toisaalta transhenkilön näkökulmasta diagnoosin saatua ei kukaan pakota käymään mitään tiettyjä hoitoja läpi ja itsellä on vapaus päättää – mutta vasta diagnoosin saamisen jälkeen. Oman selustan turvaamiseksi itsekin siis valehtelin kirkkain silmin, etten halua lapsia tai ole koskaan halunnutkaan. En kadu valehtelemistani, enkä kadu hormonihoitoani. Uskon, että yleisesti transpolilla valehteleminen mahdollisti minulle hormonihoidon, joka puolestaan mahdollisti elämisen arvoisen elämän itselleni.
Mutta kysymyshän on tutkimuksesta, eikä transpolin haastatteluista? Tämä raja ainakin itselläni (ja tuntui että myös transpolin työntekijöillä, jotka samalla tekivät tutkimusta potilaistaan) hämärtyi kovasti transpolilla olon aikana. Olen ollut kahdesti tilanteessa, jossa lääkärit ovat kysyneet minulta (raportteihinkin käytettävää) ”asiakaspalautetta” transpolin toiminnasta samalla, kun olen ollut heidän potilaansa ja kehoni on ollut heidän päätäntävaltansa alla. Tilanteessa on läsnä valta-asetelma, jota on vaikea kuvailla ulkopuoliselle.
Lisäksi minulle on lähetetty jälkeenpäin kyselylomake, johon oli vapaaehtoista vastata. En vastannut ja luettuani lomakkeesta kirjoitetun selvityksen (Tynkkynen 2019) olin tästä hyvin iloinen: vastaukset oli yhdistetty tutkittavien Kanta-potilastietoihin kertomatta sitä heille. Tätä selvitystä käytettiin ainakin kritisoitujen Palkon suositusten muodostamisessa.
En tietenkään voi puhua artikkelissa kuvatun transihmisten lisääntymis- ja vanhemmuushalukkuutta tutkivan tutkimuksen tutkittavien puolesta, mutta jotain kertoo se, että artikkelin kirjoittajatkin panevat merkille potilaiden haluttomuuden vastata kyselyihin: ”Tutkimuksemme rajoituksena on pieni vastanneiden osuus […] Pääasiallinen syy tähän oli, ettei Taysin poliklinikasta saatu osallistujia”. Minkäänlaista reflektointia siitä, miksi potilaat eivät halua tutkimukseen osallistua, ei artikkelissa näy.
~~~
Asia, josta olen artikkelin kirjoittajien kanssa samaa mieltä, on että transpoleilla on vastuu levittää tietoa hoitojen vaikutuksesta lisääntymiskykyyn. Toisaalta käsityksemme siitä, kenelle ja mitä tietoa tulisi levittää, saattaa hieman erota toisistaan. Itse sain ainakin vain viestin, että jos aloitan testosteronikorvaushoidon, olen hedelmätön. No, tämän jälkeen sekä lääketieteelliset julkaisut että kehoni ovat vihjailleet hieman toiseen suuntaan. Transpotilaiden hoitamiseen erikoistunut gynekologi ei ole osannut sanoa, onko minun mahdollista tulla raskaaksi vai ei.
Itselleni mitään tietoa ei todennäköisesti annettu, koska kerroin kysyttäessä, etten halua lapsia. Mielestäni tätä kysymystä ei tarvitsisi esittää lainkaan, vaan asiasta voisi vain antaa potilaalle tiiviin ja ajankohtaisen infopaketin, kertoa mistä saa lisätietoa ja ohjata mahdolliset lisäkysymykset asiantuntijoille, jotka eivät näkisi asiaa niin mustavalkoisesti. Sen jälkeen päätöksen mahdollisesta lisääntymisestä saisi tehdä henkilö itse, kuten on yleisesti esimerkiksi tasa-arvo- ja ihmisoikeusperiaatteiden mukaista.
Tämän lisäksi olisi tärkeää, että ennen transpoliklinikoille tutkimuksiin hakeutumista esimerkiksi poliklinikoiden sivuilta saisi ajantasaista tietoa muun muasta koko prosessista ja esimerkiksi hoitojen vaikutuksesta lisääntymiskykyyn. Tällä hetkellä Helsingin transpolin sivuilta ei saa minkäänlaista tietoa arviointijaksosta, prosessista tai ylipäänsä yhtään mistään. Tampereen transpolin sivuilta saa sentään hieman tietoa esimerkiksi tutkimusjaksosta ja hoitojaksosta.
Artikkelissa kirjoitetaan myös munasolujen tallettamisesta ennen testosteronihoitoa ja/tai kohdun- ja munasarjojenpoistoa. Tekstissä todetaan: ”Munasolujen tallettaminen on nyt ollut mahdollista osassa yliopistosairaaloista”. Munasolujen tallettamisesta on liikkunut ristiriitaista tietoa transyhteisöissä. (Kirjoitan tätä transmaskuliinisen ihmisen näkökulmasta, joka ei suoraan sanottuna tiedä mitään siitä, millaista tietoa siittiöiden tallettamisesta liikkuu yhteisöissä tai missä se on tai ei ole mahdollista.) Viimeisin kuulemani hiljainen tieto on, että Tampereella olisi mahdollisuus tallettaa munasolujaan mutta Helsingissä ei. (Jos jollain on tästä jotain oikeaa, pätevää tietoa, olkaa niin kilttejä ja kertokaa!)
Esimerkiksi tähän Duodecimin artikkeliin olisi ollut kovin hyvä ja kiva ja mukavaa saada tieto siitä, missä yliopistosairaaloissa munasolujen tallettaminen on nyt mahdollista. Onko kyse siis siitä poliklinikasta, jolle transihminen päättää mennä tutkimuksiin? Poliklinikan valitseminen on iso päätös muutenkin ja munasolujen tallettamismahdollisuus voi jollakulla olla ratkaiseva tekijä.
~~~
Haluan tuoda tähän tekstiin vielä näkökulman erilaisista tiedoista. Transsukupuolisuus on määrittynyt jo pitkään yhteiskunnassamme lääketieteen kautta. Siitä puhutaan tällaisissa teksteissä kuin tämä Duodecimin artikkeli. Transsukupuolisuudesta puhuttaessa haastatellaan asiantuntijoina usein lääkäreitä. Toisaalta on olemassa myös erilaista tietoa: humanistisyhteiskunnallisen transtutkimuksen tietoa sekä kokemustietoa, jotka myös linkittyvät toisiinsa vahvasti. Itse esimerkiksi puhuttaessa transihmisten lisääntymisestä Suomessa ajattelen tutkimuksen puolelta ensimmäisenä Julian Honkasalon työtä pakkosterilisaation, translain, transvanhemmuuden ja eugeniikan parissa (kts. esim. Honkasalo 2018, 2019 ja Halttunen-Riikosen haastattelu Honkasalosta 2017).
Lisäksi on vain olemassa paljon transmiehiä ja transmaskuliinisia ihmisiä, jotka ovat tulleet raskaaksi vuosienkin testosteronihoidon käyttämisen (ja ennen raskautta sen lopettamisen) jälkeen. Lääketieteen mustavalkoinen jako lisääntymiskyvyttömiin (tietystä hetkestä eteenpäin) ja lisääntymiskyvyllisiin (koko ajan) ei vain ole toimiva.
Sama mustavalkoinen jako näkyy Duodecimin artikkelin lopussa, jossa kirjoittajat tuovat esille katumisen teeman. Detransitioituvia ihmisiä tulee tukea detransitioitumisessaan. Toisaalta, kuten on tullut ilmi myös Duodecimin artikkelissa, myös esimerkiksi transmiehet jotka ovat edelleen (trans)miehiä eivätkä kadu transitiotaan, voivat haluta (väliaikaisesti) lopettaa testosteronihoidon raskauden vuoksi. Transaktivistina näiden ihmisten tilastoiminen/kutsuminen ”katujiksi” (kuten artikkeli antaa ymmärtää) on mielestäni vaarallista, sillä niillä tilastoilla perustellaan transspesifin terveydenhuollon entistä vaikeampaa saatavuutta tulevaisuudessa.
Yhteenvetona haluaisin sanoa, että transkokemuksia on hyvin monenlaisia, eivätkä ne kaikki millään mahdu lääketieteen diagnooseihin ja kategorioihin. Olisi korkea aika lakata yrittämästä tunkea meitä niihin ja antaa meidän päättää omista kehoistamme, myös omasta lisääntymisestämme. Lisäksi lääketieteen muiden tieteenalojen eettisten periaatteiden, itsereflektion ja tuotetun tutkimuksen huomiotta jättäminen voisi jäädä jo menneisyyteen.
Kirjoitti: hermostunut hyeena
Lähteet:
Halttunen-Riikonen, Elina. 2017. ”Kansalaiseksi kelpaamattomat – Julian Honkasalo Hannah Arendtista, rodullistamisesta ja hallinnasta”. niin&näin 17;2, 133-135. Saatavilla: https://netn.fi/fi/artikkeli/kansalaiseksi-kelpaamattomat-julian-honkasalo-hannah-arendtista-rodullistamisesta-ja [haettu 13.2.2022]
Honkasalo, Julian. 2018. “Unfit for Parenthood? Compulsory Sterilization and Transgender Reproductive Justice in Finland“. Journal of International Women’s Studies. 20, 1, 40-52. Saatavilla: https://vc.bridgew.edu/jiws/vol20/iss1/4/ [haettu 13.2.2022]
Honkasalo, Julian. 2019. “In the Shadow of Eugenics: transgender sterilization legislation and the struggle for self-determination”. The Emergence of Trans: Cultures, Politics and Everyday Lives. Pearce, R., Moon, I., Gupta, K. & Steinberg, D. L. (eds.). London & New York: Routledge. p. 17-33. (Ei open access -mahdollisuutta.)
Porkka, Ida, Pekka Jylhä, Teemu Kärnä, Monica Ålgars, Lotta Tynkkynen, Heini Saikkonen ja Outi Linnaranta. 2022. ”Sukupuoli-identiteetti ja vanhemmuus”. Lääketieteen aikakauskirja Duodecim; 138:3, 262-70. Saatavilla: https://www.duodecimlehti.fi/duo16668 [haettu 13.2.2022]
Tynkkynen, Lotta. 2019. ”Lääketieteelliset hoitomenetelmät sukupuolivariaatioihin liittyvän sukupuolidysforian hoidossa: Muunsukupuolisten tyytyväisyys hoitoihin”. Saatavilla: https://docplayer.fi/183244580-Laaketieteelliset-hoitomenetelmat-sukupuolivariaatioihin-liittyvan-sukupuolidysforian-hoidossa-muunsukupuolisten-tyytyvaisyys-hoitoihin.html [haettu 13.2.2022]
Radikaalia mielenterveyttä 