Salaisuuksia

[kuvassa valokuva kyljellään makaavasta mustavalkoisesta kissasta, joka tuijottaa kameraan]

Kun opiskelukaveriporukassa naureskellaan puolittain kateellisina, puolittain huvittuneena niille, joilla pappa betalar kaiken ja joiden ei tarvitse paljoa opiskelujen aikaista toimeentuloa miettiä, mä nauran vaivaantuneena mukana, mutten sano mitään. Mä olen lähempänä kolmeakymppiä oleva korkeakouluopiskelija, jolla on salaisuus. Mun äiti maksaa mun vuokran, täyttää mun jääkaapin, pesee mun pyykit ja käy mun luona säännöllisesti siivoamassa.

Adoptiovanhemmaksi kelpaamaton?

[kuvassa puun oksalla vierekkäin kaksi harmaata, untuvaista pöllöä]

Sisältövaroitukset: lääkkeet, oireiden kuvailu

Olen ollut puolisoni kanssa viisi vuotta. Keskustelimme jo suhteen alussa tulevaisuuden haaveista ja perheen perustamisesta. Pari vuotta sitten aloimme puhua perheenlisäyksestä konkreettisesti.

Bipolaarisen äidin kokemuksia Ylen jutussa

”Talviaikaan tarvitsen 10-12 tuntia unta, kaikesta tulee nihkeätä. Herääminen takkuaa, tiskit ja kaikki muu arkinen toiminta on tervassa rämpimistä. Nukun enemmän kuin lapset ja tarvitsen päiväunia. Minulla on koko ajan sellainen olo, etten jaksa tehdä mitään.

Masennusjaksojen tultua jokatalvisiksi, minun piti opetella hyväksymään valmisruoat. Voi olla, että päivälliseksi on pelkästään makkaraa, ja se on ihan fine.

Kun masennukseni pahenee keskivaikeaksi tai vaikeaksi, hiusten harjaaminenkin onnistuu vain pakolla. Kaikkeen pitää pakottaa itsensä, kaupassakäyntiä myöten.

Ruoanlaitto voi tuntua aivan ylivoimaiselta, ja ohjailen perhettä sohvalta käsin.

Päiväkoti oli meidän turvasatamamme, kun lapset olivat pienempiä. Siellä tiedettiin koko ajan miten minä voin. Minua helpotti tietää, että siellä ulkoillaan ja lapset saavat lämpimän ruoan joka päivä. Välillä vein huutavan lapsen päivähoitoon ja itse itkin kahta kauheammin, paha olo oli niin valtava.”

Lue koko juttu täältä.