Runo koronasurusta

Image by Devanath from Pixabay

Sisältövaroitukset: kuolema, joukkokuolema, korona, suru

Pakonomainen pelko

Image by PixelAnarchy from Pixabay

Sisältövaroitukset: kuolema, tartuntataudit, tahaton kuoleman aiheuttaminen tai tappaminen ja se pakkoajatuksena, pakkoajatukset, ahdistus, pakolaisuus (maininta), perheväkivalta (maininta), riistokapitalismi (maininta), paniikkikohtaus (maininta)

Vallitseva poikkeustilanne on nostanut minussa erään hieman nukuksissa olleen pakkoajatuksen muodon takaisin pintaan: Pelkään pakonomaisesti, että teollani tai tekemättömyydelläni aiheutan jonkun toisen kuoleman.

Tällä hetkellä minulla on lievää yskää ja muutamistakin askeleista hengästymistä, joten pysyttelen tietenkin kotona karanteenissa. Ystävät käyvät minulle kaupassa ja vietän aikani nukkuen, käsitöitä tehden ja netissä. Välillä jaksan täyttää tiskikoneen, tyhjentää sen tai siivota. Kaiken taustalla väijyy pelko, että minä tapan jonkun. Tahattomasti, mutta tekoni jälkeenpäin tiedostaen.

Itse asiassa olen varma, että olen jo tappanut tekemättömyydelläni. Uskon, että olisin voinut määrätietoisella aktivismilla ja oman tilani, rauhani ja mielenterveyteni uhraamalla pelastaa esimerkiksi jonkun paperittoman pakolaisen elämän. Kulutusvalintani ovat varmaankin tuottaneet jollekin jossain kaukana sellaiset olosuhteet, että hän on kuollut liialliseen rasitukseen tai nälkään tai luonnontuhojen seurauksena. Ja ehkä olisikin pitänyt puuttua siihen naapurin epäiltyyn perheväkivaltatilanteeseen. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Tämä tilanne kaikessa kaoottisuudessaan saa minut suunniltaan pelosta ja ahdistuksesta. Niin suunniltaan, etten itse edes huomannut sitä ensin. Minun on helppo toimia muiden hyväksi. Ohittaa itseni muiden hyväksi. Puhe siitä, että toimitaan riskiryhmien puolesta, on tärkeää ja tartuin siihen oitis – minä olen taas vaarallinen, saatan tappaa jonkun, mutta nyt on kerrottu myös miten estää se. Pysyttele kotona, älä ole lähikontaktissa ja jos on oireita, jää karanteeniin.
Olin melkein helpottunut, kun sain ensimmäiset oireet. Nyt on selkeä tapa toimia, tapa joka ei voi tartuttaa ketään. En voi tappaa ketään, kun toimin näin, en voi vahingossa kauppareissulla aivastaa väärin tai mennä liian lähelle jotakuta puistossa. Minä olen terveydenhuollon virallisesti määrittelemä uhka ja pysyn poissa muiden tieltä. (En tietenkään ajattele näin kenestäkään muusta.)

Luulen, että tämä ajattelutapa ei ole kestävä. Jo nyt huomaan jotain säröjä tässä muiden hyväksi toimimisessa ja itseni uhaksi, pahaksi ja saastuneeksi leimaamisessa. Sellaisen minäkuvan ylläpitäminen on aika raskasta. Ja entä sitten, kun oireeni loppuvat ja tulee aika lopettaa karanteeni? Kuinka uskallan taas palata edes pienissä määrin muiden ihmisten joukkoon?
Miten pystyn uskomaan itseäni ja havaintojani siitä, että en enää yski (tai jos yskin niin se johtuu vaikkapa väärään kurkkuun menneestä vedestä).
Että en enää hengästy (tai jos hengästyn, siihen on hyvä syy – ja mikä on tarpeeksi hyvä syy ja kuinka paljon siihen vaikuttaa se, jos vietän vaikka viikon pienen asuntoni sisällä).
Että olen terve (tai oireeni ovat psykosomaattisia, esimerkiksi paniikkikohtauksen tai ahdistuksen aiheuttamaa hengenahdistusta).
Miten luotan rikkinäiseen ja itseään jatkuvasti epäilevään mieleeni sen tulkitessa kehoni viestejä? Miten uskallan luottaa, kun kyseessä voi olla toisen ihmisen henki?

Kirjoitti: Ahti

Miltä lapsena tuntui kun isä joi

[Kuvassa mustalla taustalla oransseja ja sinisiä valoja, jotka on kuvattu tarkentamatta kameraa jolloin ne näyttävät palloilta]

Tämä teksti on kirjoitettu eläytymällä omaan itseeni lapsena ja teini-ikäisenä, käyttämällä sanoja joita itse silloin käytin tai joita kuulin aikuisten käyttävän. Teksti käsittelee isäni alkoholismia, ja sijoittuu suunnilleen aikaan jolloin olen ollut peruskoulussa. Oma myöhempi ymmärrykseni toki värittää tekstiä enkä tietenkään muista kaikkea oikein, mutta olen pyrkinyt tavoittamaan lapsen ja teinin kokemusmaailman silti mahdollisimman hyvin. Nykyään ymmärrän paremmin esimerkiksi milloin isäni valehteli minulle ja sen että en ole hänestä vastuussa, mutta nuorempana koin asiat hyvin eri tavalla. Tämä on toki vain yhden lapsen ja teinin kokemus, eikä ole yleistettävissä.

Äidin kuolema lapsen silmin

Kirjoitan paljon tekstejä joissa koetan eläytyä itseeni lapsena, kirjoittaen sellaisilla sanoilla mitä silloin käytin ja kuvaten asioita niin kuin ne silloin ymmärsin. Olen kokenut sen terapeuttiseksi, vaikka toki mielikuvaani lapsuudesta värittää se mitä nykyään tiedän ja tietenkin se etten muista kaikkea ja sekoitan asioita keskenään. Seuraava teksti käsittelee äitini kuolemaa ja sairauksia: rintasyöpää, migreeniä ja masennusta sekä sitä miten käsittelin kuolemaa lapsena uskonnon ja käytännön elämän kautta ja asioita joita muistan äidistäni. Olin äitini kuollessa muutamaa päivää vaille kahdeksanvuotias. Tämä teksti kuvaa vain yhden lapsen kokemusta, eikä ole yleistettävissä.