Kesä lähestyy loppuaan* ja maailma odottaa uuden, paremman ajanjakson alkua. Keskustelu arjen muutoksista, arkeen paluusta ja ns. uudesta normaalista käy vilkkaana sosiaalisessa mediassa. Toisinaan suoraan välttelen kaikenlaista mediaa, koska uutiset niin kotimaan kuin ulkomaailman tilasta tuntuvat murskaavilta masennuskauden päällä. Tuttavien peloilta ja murheilta en kuitenkaan voi, enkä toisaalta haluakaan, täysin välttyä.
Sisältövaroitukset: kuolema, tartuntataudit, tahaton kuoleman aiheuttaminen tai tappaminen ja se pakkoajatuksena, pakkoajatukset, ahdistus, pakolaisuus (maininta), perheväkivalta (maininta), riistokapitalismi (maininta), paniikkikohtaus (maininta)
Vallitseva poikkeustilanne on nostanut minussa erään hieman nukuksissa olleen pakkoajatuksen muodon takaisin pintaan: Pelkään pakonomaisesti, että teollani tai tekemättömyydelläni aiheutan jonkun toisen kuoleman.
Tällä hetkellä minulla on lievää yskää ja muutamistakin askeleista hengästymistä, joten pysyttelen tietenkin kotona karanteenissa. Ystävät käyvät minulle kaupassa ja vietän aikani nukkuen, käsitöitä tehden ja netissä. Välillä jaksan täyttää tiskikoneen, tyhjentää sen tai siivota. Kaiken taustalla väijyy pelko, että minä tapan jonkun. Tahattomasti, mutta tekoni jälkeenpäin tiedostaen.
Itse asiassa olen varma, että olen jo tappanut tekemättömyydelläni. Uskon, että olisin voinut määrätietoisella aktivismilla ja oman tilani, rauhani ja mielenterveyteni uhraamalla pelastaa esimerkiksi jonkun paperittoman pakolaisen elämän. Kulutusvalintani ovat varmaankin tuottaneet jollekin jossain kaukana sellaiset olosuhteet, että hän on kuollut liialliseen rasitukseen tai nälkään tai luonnontuhojen seurauksena. Ja ehkä olisikin pitänyt puuttua siihen naapurin epäiltyyn perheväkivaltatilanteeseen. Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Tämä tilanne kaikessa kaoottisuudessaan saa minut suunniltaan pelosta ja ahdistuksesta. Niin suunniltaan, etten itse edes huomannut sitä ensin. Minun on helppo toimia muiden hyväksi. Ohittaa itseni muiden hyväksi. Puhe siitä, että toimitaan riskiryhmien puolesta, on tärkeää ja tartuin siihen oitis – minä olen taas vaarallinen, saatan tappaa jonkun, mutta nyt on kerrottu myös miten estää se. Pysyttele kotona, älä ole lähikontaktissa ja jos on oireita, jää karanteeniin. Olin melkein helpottunut, kun sain ensimmäiset oireet. Nyt on selkeä tapa toimia, tapa joka ei voi tartuttaa ketään. En voi tappaa ketään, kun toimin näin, en voi vahingossa kauppareissulla aivastaa väärin tai mennä liian lähelle jotakuta puistossa. Minä olen terveydenhuollon virallisesti määrittelemä uhka ja pysyn poissa muiden tieltä. (En tietenkään ajattele näin kenestäkään muusta.)
Luulen, että tämä ajattelutapa ei ole kestävä. Jo nyt huomaan jotain säröjä tässä muiden hyväksi toimimisessa ja itseni uhaksi, pahaksi ja saastuneeksi leimaamisessa. Sellaisen minäkuvan ylläpitäminen on aika raskasta. Ja entä sitten, kun oireeni loppuvat ja tulee aika lopettaa karanteeni? Kuinka uskallan taas palata edes pienissä määrin muiden ihmisten joukkoon? Miten pystyn uskomaan itseäni ja havaintojani siitä, että en enää yski (tai jos yskin niin se johtuu vaikkapa väärään kurkkuun menneestä vedestä). Että en enää hengästy (tai jos hengästyn, siihen on hyvä syy – ja mikä on tarpeeksi hyvä syy ja kuinka paljon siihen vaikuttaa se, jos vietän vaikka viikon pienen asuntoni sisällä). Että olen terve (tai oireeni ovat psykosomaattisia, esimerkiksi paniikkikohtauksen tai ahdistuksen aiheuttamaa hengenahdistusta). Miten luotan rikkinäiseen ja itseään jatkuvasti epäilevään mieleeni sen tulkitessa kehoni viestejä? Miten uskallan luottaa, kun kyseessä voi olla toisen ihmisen henki?
Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Lepikkö-nimisessä blogissa, jota voi lukea täältä: https://lepikko.noblogs.org . Julkaisemme tekstin uudelleen sen kirjoittajan luvalla.
Mulle kotityöt on elämän rakenne, verkosto joka pitää mun elämän koossa. Kotityöt mahdollistaa jakamista ja yhteyttä toisiin ihmisiin, eliöihin ja ei-elollisiin olentoihin.
Uusintaminen on elämän luomista joka päivä ja joka hetki. Toistuvat kotityöt tekee elämän mahdolliseksi. Kotityön tekijä luo ja tekee elämää ja tuottaa suhteita jotka mahdollistaa elämän kudoksen. Tärkeää on, miten tekee, miten toistaa. Se, miten tekee jokapäiväisiä kotitöitä, määrittää ja muuttaa, mihin suuntaan mennään.
[Valokuvassa vanha ja todella väsyneen näköinen kissa tuijottaa alaviistoon. Sen turkki on valkoharmaa ja näyttää ikään kuin haalistuneen ajan myötä.]
Sisältövaroitukset: itsensä epäily, maininta itsensä vahingoittamisajatuksista
Olen nyt vain niin väsynyt tähän mielen sairastamiseen ja kuntoutumiseen. Yli kolme vuotta terapiaa, työskentelyä kohti terveempää asennetta itseeni, lääkkeitä, sairaslomia, kesken jäänyt opinnäytetyö, kesken jääneitä harrastuksia, ulkoilua, terveitä elämäntapoja, itse valittu lapsettomuus ja lemmikittömyys, koska ei vain jaksa ajatella mitään lisävastuita ja TAAS (vai edelleen?) olen tässä. Lue loppuun →
Radikaalia mielenterveyttä 