Katsottavana olemisen kuormittavuus

Image by Brian Cragun from Pixabay

Sinä, joka harmittelet sitä, että muut kokouksen/kurssin/seminaarin/… osallistujat eivät pidä kameraansa päällä: oletko miettinyt niitä moninaisia syitä, miksi nämä ihmiset eivät halua tai voi pitää kameraansa päällä?

Aina kiire kiire jonnekin on on on?

[kuvassa kettu istuu metsässä vihreällä mättäällä]
Paitsi kiire myös kiirepuhe on vakiintunut osaksi työkulttuuriamme. Kiire on normi: on sosiaalisesti hyväksyttävämpää huokailla kollegoiden kanssa kiireistä työviikkoa kuin kiitellä leppoisaa tahtia ja velvollisuuksien sopivaa määrää. Puhe kiireestä yhdistää ja luo narratiivia tärkeästä – jopa korvaamattomasta – työntekijästä, joka kuin sankarinatekoinaan selättää työtehtäviä toisensa jälkeen oman jaksamisensa rajapinnoilla. 

Luvassa vaihtelevaa

[kuva ihmisestä joka pitää päästään kiinni molemmilla käsillään noin korviensa kohdalta. alhaalta päin tulee pari käsiä jotka peittävät hänen kasvonsa. tausta ja henkilön hiukset ovat tummanpunaiset ja henkilön vaatteet tummat, niin että hänen vaalea ihonsa näkyy selkeästi.]

Sisältövaroitukset: ahdistus, suorittamispaineet, itsesyyllistys

Välillä on niin hyviä päiviä. Opiskeluun keskittyminen sujuu, lukemani kirjat ja katsomani videot tuntuvat oikeasti kivoilta eikä vain pakokeinoilta. Olen hauska, läsnäoleva, kuunteleva, itsestäni paljon antava, energinen jopa.

Naurattaa. Tuntuu hyvältä. Vaikeat asiat tuntuvat ratkaistavissa olevilta. Helppoina päivinä pystyy unohtamaan, että oma mieli on rikki.