Helsingin Sanomien kolumnisti, liikuntaan erikoistunut lääkäri Pippa Laukka kirjoitti 6.9.2017 Hesarissa traumakokemuksestaan. Laukka oli matkustajana lentokoneessa, joka ryöstettiin Arlandan kentällä 2002. Laukka päättää kolumninsa kertomalla, kuinka hän päätti ”olla pelkäämättä lentämistä, rikollisuutta ja ihmisiä. Päätin jatkaa elämää”.
Olen toki iloinen Laukan puolesta. Kukaan ei ansaitse pitkittyneen trauman aiheuttamaa kärsimystä – mutta Laukan teksti ei ota huomioon, ettei kukaan myöskään valitse sitä. Aikuisiän yksittäinen kauhukokemus, jossa väkivalta ei tule iholle, sen alle, tai kehon sisään, ei ole verrattavissa (mahdollisesti lapsuudesta asti jatkuneeseen) henkiseen, fyysiseen ja/tai seksuaaliseen väkivaltaan, toistuvaan lähisuhdeväkivaltaan, tai muihin kroonisille traumaperäisille stressihäiriöille altistaviin traumoihin. Kaikilla ei ole vain yhtä traumaa.
Ryöstö vanheni tänä vuonna, mutta Laukan sanoin ”silminnäkijän muistikuvissa teko säilyy ikiterävänä”. No, ei välttämättä säily – siitä pitää dissosiaatio huolen. Valitettavasti tämä yleinen ja normaali reaktio epänormaaleihin tilanteisiin tuntuu olevan ilmiönä sen verran vieras, että kokemusteni todenperäisyyttä on epäilty niin terveydenhuollossa kuin poliisissakin. Laukan kolumni ei ainakaan paranna suuren yleisön tietoisuutta dissosiaatiosta. Antaisin euron jos toisenkin, jos minun ei tarvitsisi pärjäillä aukkoisten muistojeni kanssa. Sen verran oikeaan Laukka näet osuu, että trauma jää tekemään tuhojaan kehoon ja mieleen pitkäksi aikaa tapahtumien jälkeenkin ja manifestoituu kipuina, ahdistuksina, unettomuuksina ja muina oireina. Niitä ei kuitenkaan voi ”päättää” pois – vaikka yritetty on. Oikoteitä onneen ei ole. Terapia auttaa, jos sinne pääsee. Itsellä traumaterapiaan pääsyyn ja toimivan hoidon aloittamiseen meni yli kymmenen vuotta ensikontaktista terveydenhuoltoon, enkä ole ainoa. Laukka koki ehkä pystyvänsä päättämään, ettei pelkää ihmisiä. Minä en päättänyt sitä, että mieleni ja kehoni toiminta on pysyvästi muuttunut biokemiaa ja aivojen rakenteita myöten sellaiseksi, että reagoin harmittomiinkin ärsykkeisiin joko liikaa tai liian vähän. Tuho on tehty, ja joudun pärjäilemään jälkien kanssa loppuikäni. Traumatisoituminen on seurausta huonosta onnesta, julmista ihmisistä ja epäsuotuisista olosuhteista – sen esittäminen luovuttamisena on vastenmielistä.
”Väkivalta pysäyttää siihen osallisten elämän hetkeksi tai lopullisesti”, kirjoittaa Laukka. Eikö väliin todellakaan mahdu muuta? Minun kokemukseni elämästä väkivallan jälkeen (muistamatta aikaa ilman väkivaltaa) on toki välillä jähmettynyttä ja kauhuun käpertynyttä. Välillä se on myös paniikissa säntäilyä, takaumia ja hätäilyä, välillä taas ajatusleikkejä ja arkisia taikatemppuja, joiden avulla turvallisen arjen valopiiri pitää muistot tarpeeksi etäällä jotta arki onnistuu. Dissosiaatio oli keino selvitä hengissä ja jotakuinkin toimintakykyisenä siihen asti, kunnes jostain löytyy turvallinen hengähdyspaikka, jossa alkaa tutkia ja rakennella minuutta ehjemmäksi. Hädän hetkillä dissosiaatio – tietoisuuden vaimentaminen, tunteiden lohkominen niin että pystyin olemaan provosoimatta hyökkääjää, kyky siirtää kauhistuttavat muistot syrjään ja mennä kouluun tai töihin kuin mitään ei olisi tapahtunut – oli pelastusrengas. Vaikka traumaoireet hankaloittavat elämääni monin tavoin, yritän suhtautua niihin lempeästi. Ne eivät ole ”vikoja”, vaan keho-mieli-kokonaisuuteni reaktio sietämättömiin kokemuksiin.
Tässä piileekin kolumnin ongelma. Paitsi että on jenkkityyliin ilmaistuna omenoita ja appelsiineja verrata keskenään yksittäistä ja toistuvaa traumatisoivaa kokemusta, on lisäksi veemäistä meille traumatisoituneille esittää traumatisoituminen Hirveänä Kauheana Pysyvänä Rikkoutumisena: ”toisilla pettää mieli”, kuten Laukka ilmaisee. Nykyään traumani aiheuttaa isoimpia hankaluuksia suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, joka ei kuule, näe, eikä puhu traumasta – ja jos niin tekee, kierrättää vain tympeimpiä kliseitä. Minä kestän kyllä takaumat ja unettomuudet (olenhan sentään selvinnyt alkuperäisistäkin tapahtumista), eri asia on, satunko esimerkiksi saamaan työn jossa ne eivät kaada koko korttipakkaa, ja onko minun mahdollista saada laadukasta hoitoa oireisiini myös jatkossa.
Kroonisestikaan traumatisoitunut ihminen ei ole pelkistettävissä traumoikseen. Minun traumojani voisi verrata vaikkapa sipuliin. Siinä on monia kerroksia ja joskus sen käsittely itkettää. Se maustaa päivittäisen kokemukseni aterioita, ja joskus se maistuu läpi vahvemmin, joskus tuskin lainkaan. Ateriat eivät olisi samoja ilman sitä – joskus se tuo niihin jopa syvyyttä. Se on kuitenkin vain yksi raaka-aine koko sopassa. Kukaan meistä ei voi ennalta määritellä eikä päättää traumatisoitumisistamme. Voimme kuitenkin päättää pyrkiä kohti yhteiskuntaa, jossa väkivaltaa ei hyväksytä, ihmisille taataan koskemattomuus, ja satutetut kohdataan kunnioittavasti ja heitä uskotaan. Iloitkaa te, jotka selvisitte traumasta kolhuitta, mutta älkää leijuko, sillä te ette jakaneet omia korttejanne.
Radikaalia mielenterveyttä 