Mä olen kohta 25-vuotias. Ensimmäinen neljännesvuosisata. Se on pitkään tuntunut iältä, jolloin Shit Gets Real, sitä on oikeasti aikuinen. Ja niinhän sitä monella tapaa onkin, silloin esimerkiksi mun tapauksessa lukion alusta on jo 10 vuotta, korkeakoulututkinto suoritettuna, ensimmäinen lapsi täyttää 3. Ja vaikkei kaikilla näitä samoja ”rajapyykkejä” takana ole, on 25 hyvin yleistä aikaa kehityskriisille, alkavalle, käynnissä olevalle, jollakin se voi olla helpottamassa. Kehityskriisin lopputuloksena tiedostettuna ja hyväksyttynä että lapsuus todella oli ja meni, eikä sitä enää koskaan saa takaisin. Lue loppuun →
[kuvassa sivulta päin otettu kuva kyhmyjoutsenesta, joka ui vedessä. Sen kaula on mutkalla kun se sukii sulkiaan. Kolme untuvaista poikasta on sen selässä, siipien muodostamassa pesässä]
Isäni on ollut henkisesti läsnä elämässäni alle kymmenen vuotta pian kolmestakymmenestä ikävuodestani. Lapsuusmuistoja hänestä ovat lähinnä yksinäisyys, tuntikausien odotus milloin minkäkin harrastuksen jälkeen tai pitkillä automatkoilla, myöhästyminen joka paikasta. En syytä isääni lapsuuteni missaamisesta, mutta on myös kestänyt tähän asti tajuta kuinka suuri vaikutus lapsuudellani on tämänhetkiseen elämääni ja ihmissuhteisiini.