Kotihäpeä ei ratkea sanomalla ettei kannata hävetä

[kuvassa mustavalkoinen piirros muumien esi-isästä, jonka edessä on vanhanaikainen lamppu ja sylissä koristeellinen nauha]

Olen törmännyt viime aikoina teksteihin, joissa sanotaan että kodin sotkuisuuden häpeä estää kutsumasta ihmisiä kotiin.

Tää on tärkeä ja omakohtainen aihe mulle, mutta… ne tsemppaaviksi tarkoitetut sanat, esim ”ei mua kiiinnosta onko imuroimatta” ei ihan tavoita ongelman laajuutta.

Aikuisuus ei ole monoliitti

[kuvassa takaviistosta kuvattu tilhi, joka istuu lumisella oksalla.]

Sisältövaroitus: ableistinen lainaus jota sitten kritisoidaan

Pärjäämisen on kerrottu olevan hyve. Rummutus on mennyt laajassa mittakaavassa perille: moni hakee apua ongelmiinsa vasta pitkälle aikuisuudessa, jos koskaan. Koska hävettää. Koska olisi pitänyt pärjätä, kuulemma. Eikö riitäkään, että ottaa vaan itseään niskasta kiinni ja painaa eteenpäin? Miksei pysty, kun muutkin? Onko silloin huonompi, heikompi? 

Mietteitä maailman mielenterveyspäivänä

(facebookiin postattu teksti myös tänne)

10.10.2017 oli maailman mielenterveyspäivä. Tänä vuonna teemana on ”mielenterveys työpaikalla”. Sen innoittamana kollektiivi laati listaa asioista, jotka edistävät ja eivät edistä mielenterveyttä työpaikoilla.

Huomionarvoinen ihminen

[valokuva puussa kököttävästä mustavalkoisesta kissasta, joka katsoo kameraa kohti lehdettömien oksien lomasta. Sen takana näkyy oksia ja sininen taivas]

Sisältövaroitus: itsetuhoisuus (maininta)

Lukijana äm.

Olen pitkän sairaushistoriani aikana kuullut lukemattomia kertoja, miten mielenterveysongelmat ja niiden oireet ovat ”vain huomion hakemista”. Toviin en onneksi ole törmännyt tähän kliseeseen, tai jos olenkin, on joku jo ollut puolustamassa mielenterveysongelmien oikeellisuutta ja vakavuutta. Harmillisen vähän – jos ollenkaan – olen kuitenkin kuullut puhuttavan siitä, miten huomionhakuisuuden leimaaminen huonoksi tai jotenkin epäaidoksi asiaksi on sekin todella ongelmallista.