Paska yliopisto osa. 1

[kuvassa vaaleanpunainen yksinkertaisesti piirretty yksisarvinen. Sen harja ja häntä ovat sateenkaaren väreissä ja se oksentaa sateenkaaren]

Hetkiä.

Istun lounaalla joka liittyy johonkin tohtorikoulutuskurssiin. Ruoka on ok ja en itse joutunut maksamaan sitä. Keskustelu kääntyy koko ajan siihen, miten on saanut apurahaa/tutkijakoulupaikan tai toivoo sen saavansa. Mitä on kirjotettu hakemuksiin. Olen hiljaa, keskityn kahviin. Epätodellinen olo. Haluaisin olla jossain muualla, muiden ihmisten kanssa. Eikun mieluiten yksin. Päässäni olekin. Oonko kade kun mulla ei ole rahoitusta? Ei. En väitä ettenkö koe epävarmuutta rahatilanteestani. Mut en kadehdi ketään. Oon pettynyt ja ahdistunut. Onko noi muut ookoo sen kanssa et tää on tällasta?

Seminaari tai symposiumi tai jotain. Joku ulkomaalainen sympaattinen henkilö kyselee miten suomessa rahoitetaan väikkärin teko. Sanon jotain osa-aikatyöstä samalla, yritän väistellä tarkempia kysymyksiä. Maalaan tulevaisuudesta nätimmän kuvan, valehtelen. En halua että mua säälitään, että ystävällinen henkilö huolestuu, on pahoillaan puolestani, säälii.

Kokous tai esittelyseminaari. Kerrotaan kuinka kannattaa hakea, kuinka yksikkö/laitos/ohjelma/mikälie hakee ja on saanut rahaa, jota me voidaan hakea. Tasatilanteessa kutsutaan haastatteluun. Onneks saan syödä samalla kahvia ja sämpylöitä. Ne ei maksa.

Ei mikään tarkka läpivalaisu. Kuten sanottua: hetkiä. Ei mitään isoja tapauksia, suuria oivalluksia, mutta niillä on merkitys, jonka tajusin sillon kun persaukisena mielenterveyskuntoutujana sanoin akatemialle heippa hei.

En tiedä odotinko jotain muuta? En osaa sanoa. Ja kyllähän moni ongelma oli tiedossa jo ennen väitöskirjan teon aloittamista kun paini gradun kanssa…ja oli paska olo jo silloin. Mua kiinnostaa edelleen sen alan asiat joita tutkin tai yritin opetella tutkimaan. Mutta se kaikki muu, se mikä täytti kaiken: EPÄVARMUUS, taloudellinen epävarmuus, tulevaisuutta koskeva epävarmuus, jonka kanssa jäi totaalisen yksin.

Tai ehkä vaan en löytänyt sitä vertaistukiryhmää? Osannut avata suuta oikealla hetkellä? Hyvin mahdollista tääkin.

Loputtomasti kaikenlaista epävarmuutta, täydellistä vajoamista omaan epäpätevyyteen, hakujen ja papereiden deadlinet poltti kalenterissa, itkua tietokoneruudun edessä kun kaikki mitä saa näppäimistä ulos on paskaa… mut taloudellinen oli pahin, myös hakuihin liittyvän ahdistuksen alla ja sitä kautta määrittyi arvo muiden silmissä kuten muuallakin yhteiskunnassa (vaikka tätä ei myönnetä). Ahdistaa tän kirjoittaminen koska tiedän kamalasti ihmisiä jotka yhä vaan sinnittelee apurahakierteessä, käyttää kuukausia hakemuksiin, onko mulla oikeus valittaa? Se ei vaan ollut mun juttu ja täts it. Miksi mun pitää dissata asiaa joka ei sopinut mulle? Ja kun sainhan itsekin rahoitusta, välillä. Olisi pitänyt yrittää enemmän, ja kuka hemmetti sanoi että humanistisyhteiskuntatieteellisen urapolun pitää olla helppo? Se on kutsumus, pitää kärvistellä ja kiduttaa itseään kutsumuksen eteen…ainakin ahdistuslukemat oli niin usein tapissa enkä nukkunut, joten ainakin kärsittyä tuli.

Rahakriiseilyn lisäksi häiritsi: hierarkia. Paska valuu alaspäin-meno. Ne joilla on turvatut asemat, proffina, katsoo kun alamaiset tekee temppuja ja kilpailee keskenään. Joitakuita oikeasti kiinnostaa väikkärintekijöiden hyvinvointi (vaikka kokevatkin etteivät voi vaikuttaa), mutta isoa osaa ei, tai ainakaan se ei näy. Totuus on, että kaikki ei voi voittaa, tai pärjätä edes siedettävästi. Tän hyväksyminen häiritsee vielä enemmän aloilla, joissa ollaan olevinaan radikaaleja ja kuviakumartamattomia ja yhteiskunnallisesta muutoksesta kiinnostuneita… Voisko sen mitenkään aloittaa niistä omista toimintatavoista?

Ja vaikka kuinka haluaisin raivostua yliopistolle ja tiedemaailmalle…toimintamallihan on ihan sama mikä yhteiskunnassa muutenkin, prekarisaatio ja kurjistuspolitiikka vain kiihdyttää sitä, eikä kukaan jaksa uskoa muutokseen, koska… siihen pitäisi sitoutua ja tehdä sen eteen jotain mutta kaikilla on kiire oman tutkimuksen kanssa ja toivo siitä että ”ehkä tää tästä”. Tyypit on sanalla sanoen kamalan sitoutuneita lafkaan, joka kohtelee niitä paskasti. Eikä ne proffat sitä tahtia määrää, ne on vain osasia järjestelmässä, jossa hyödyn ja voitot korjaa yliopisto. Tee tutkinto, saa läpi julkaisu.. Se hyötyy niistä ja kun sua ei tarvita, annas laputtaa. Sä sitoudut, mutta suhun ei sitouduta. Kamalan nurinkurista, että ne jotka on kaikkein epävarmimpia, alussa ja pihalla joutuu kantaan isoimman vastuun.

Ja se että saa pitkäaikaisemmankin apurahan ei meinaa että saisi edes työhuoneen tai otettaisiin mukaan juttuihin jotka tuottaa sitä “meritoitumista” tai että niukkuutta jaettaisiin oppiaineissa/laitoksissa/missälie mitenkään tasa-arvoisesti tai läpinäkyvästi.

Tää on kaikille tuttua, mutta tästä puhutaan aivan liian vähän. Ne jotka ei jaksa vaan katoaa. Multakin kesti saada otetta kokemuksiin… Suita sulkee se, että tyypit syyttää itseään siitä että ne on paskoja ja epäonnistuu. Sanon suoraan: nytkin ahdistaa tän kirjoittaminen kun tuntuu että luetaan mun oman paskuuden tai katkeruuden kuvauksena. No siinähän luette sitten. Totta kai tää on vaan mun kokemusta, mun pieni näkökulma, mutta se on myös osa jotain laajempaa.

Seuraavaksi spekulatiivisempaan osastoon: hiljaisuuden kulttuuria luo se, että korkeakoulutetut tuntee olevansa jotenkin etuoikeutettuja, ja siksi ei voi valittaa paskasta mitä kohtaa. Pitää vaan niellä. Tai pahimmillaan: on etuoikeutettu mutta silti epäonnistunut. Rautalangasta: kyllä, on etuoikeutettu kun on valmistunut yliopistosta. Mä olen hemmetin etuoikeutettu tässä suhteessa. Tää on hyvä tiedostaa. Mutta se ei millään muotoa tarkoita pääsylippua jonnekin eliittiin, suojaa taloudellisilta ongelmilta. (Yliopisto on jokin “avokätinen suojatyöpaikka” lähinnä persuretoriikassa.) Jotkin tutkinnot takaa monia asioita, monet ei. Mikään ei muutu paremmaksi sillä, että pitää päänsä kiinni kokemistaan ongelmista, että ”kaikki tietää, mut teeskentelee että no ok”. Tulojen ja tulevaisuuden epävarmuus jota yliopistolla koetaan ei ole irrallista muusta yhteiskunnasta jossa nää on jutut on enemmän ja enemmän arkipäivää yhä useammalle. Ja voi yhtä aikaa tiedostaa etuoikeudet ja tunnistaa samalla, että ne yhteiskunnan valtasuhteet jotka puristaa akateemisella uralla sinnitteleviä on ne samat jotka lisää eriarvoisuutta joka paikassa. (Työttömyysturvan huonontaminen ja leikkaukset jne.) Tää voi ja tän pitäisi olla alkutilanne solidaarisuudelle, ei sille että toisten kokemaa paskaa käytetään omien ongelmien vähättelyyn.

Se että muuallakin on paskaa ei meinaa ettei yliopistossa ole ja etteikö sitä kannattaisi käsitellä. Ja yliopistossa tästä kärsii iso osa jengiä, ei vain väitöskirjatutkijat. Mutta heidänkin ongelmat on oikeita.

Että asiat menisi paremmaksi teeskentelemällä että yliopisto on jotenkin erityinen paikka ja että jonkin kutsumuksen nimissä pitää kestää.

Tai aivan sama onko ennen ollut yhtä paskaa vai vähemmän paskaa, näistä asioista pitää siltikin puhua.

Eikä ne katoa sillä, että ottaa superkyynisen asenteen ja on että ”no en ikinä ole odottanut mitään, olen tiennyt että tää on tällasta, elämä on”. (Tätäkin kuulee.)

Kuinka hemmetin paljon aikaa ja energiaa ihmiset käyttää miettien rahaa rahaa rahaa, jatkuvaa huolta. Miettikää jos ne voisi tehdä jotain muuta. Ja tää koskee taas aivan koko yhteiskuntaa.

Mutta myös yliopistoa.

 

To be continued osassa 2. Ehkä.

 

Kirjoitti: voikkuleipänen

 

Haluatko avautua yliopistomaailmasta tai vaikka amkista tai  jostain ihan muusta? Lähetä tekstisi tuolta.