[Aurinkoisessa kuvassa on valkoinen seinä, johon on kiinnitetty punaisella ja vihreällä maalattu koristeellinen aurinkokello. Siinä on paljon erilaisia symboleja, numeroita ja kirjaimia. Ulkokehällä olevista roomalaisista numeroista voi niihin lankeavan varjon perusteella päätellä, mikä tunti on menossa, mutta sisäkehällä olevat symbolit ovat ainakin tämän kuvailutekstin kirjoittajalle mysteerejä.]
Tekstin kirjoittaja on elänyt kroonisen depression kanssa jo 20+ vuotta, mikä manifestoituu mm. muistin hapertumisella ja ajan kokemus on tästä johtuen huomattavan sumuisa.
Tänään aamulla yritin saada kiinni viikonpäivästä. Onko maanantai? Sunnuntai?
Vaiko sittenkin jo tiistai.
Yöllä uni ei tullut ennen kolmea, joten ennen yhtätoista oli mahdotonta edes yrittää ylös. En tosin enää muista, monelta herätys oli soimassa tai sitäkään, monelta lopulta nousin.
Jos en seuraa tuntien etenemistä kellosta, menetän käsityksen päivän kulusta ja aika puuroutuu. Aamu on tunteen ja muistin puolesta voinut olla ihan äsken tai puoli päivää aiemmin. Jos ajasta ei pidä kiinni, se karkaa, menee hukkaan, häviää tai katoaa. Puf.
Kun mietin aamua, joudun pinnistämään ja miettimään myös, muistelenko varmasti oikean päivän aamua. Oliko se eilen vai tänään, kun heräsin pirteästi, vai ehkä muistan väärin ja mietinkin viime viikkoa?
Aika nivoutuu yhteen ahdistuksen kanssa. On vaikea muistaa aikaa, mutta lähes mahdotonta miettiä tulevia aikoja, jotka joko ovat tai eivät ole kenties mahdollisesti vielä olemassa tai varmoja.
Pystyn kohtalaisesti antamaan vastauksia tunnin verran eteenpäin. Ilta tuntuu jo sangen sumealta käsitteeltä. Olen ehkä luvannut mennä jonnekin silloin, mutta onko olo sellainen, että voin mennä? Kolme tuntia on liian pitkä aika pohtia.
Kalenterin avulla tiedän, että on ensi viikko ja ensi kuu. Sitä pidemmäs en pysty näkemään edes kalenterin avulla. Sen jälkeen-kuu tuntuu utopistiselta, melkein kuin sellaiselta, jonka ilmestyminen kohdalle olisi niin epätodennäköistä, että varmemmin voittaisi lomamatkan jonnekin kauas. Sekin on hyvin epätodennäköistä, sillä en lottoa ikinä.
Tulevaisuus on mahdoton abstraktio. Ymmärrän tulevaisuuden käsitteen ja tiedän, että on ollut aika elämässäni, jolloin olen kyennyt hahmottamaan aikaa nykyhetken ulkopuolelle.
En vain enää, tai nyt, kykene ajattelemaan niin suurta ajan yksikköä.
Kohautan siis olkiani ja jatkan olemassaoloani tässä hetkessä.
Kirjoitti: yläkuloa odottaessa
Radikaalia mielenterveyttä 
Minusta tuntuu aivan samalta. Loputtoman pitkään jatkunut depressio syö kaiken aikani ja vääristää käsitykseni sen kulusta. Monta tuntia saattaa humahtaa ohi silmänräpäyksessä, kun jumiudan mutaisiin ajatuksiini. Ihan kun kaikki muu maailmassa liikkuisi kolme kertaa nopeammin kuin minä.
Myös muistini reistailee. Tuntuu siltä, kuin kalloni sisällä olisi pilvi. Tietyistä muistoista en pääse yli millään, ja samalla saatan unohtaa kaikenlaista sovituista tapaamisista täysin tuttujen ihmisten nimiin ja kasvoihin. Päivät, kuukaudet ja vuodet pusertuvat yhteen ja joskus yksittäisiä muistoja on vaikea paikantaa edes kolmen vuoden tarkkuudella.
Nyt kun olen työtön, on masennukseni taas pahentunut; ajan hahmottaminen on käynyt erityisen vaikeaksi, kun työajat ja -tehtävät eivät tuo arkeeni enää rytmiä. Pelkään, että koko loppuelämäni ehtii valahtaa ohitse, kun en osaa pysytellä ajassa kiinni.
Voimia sinulle, blogitekstin kirjoittaja, ja kiitos tästä kirjoituksesta. Toivon, että maailmasi vielä selkenee.
TykkääTykkää