Minun diagnoosikimarallani harvemmin käydään päivätöissä. Itselleni se on kuitenkin mahdollista monien onnekkaiden sattumien kautta: minulla on erinomaisesti toimiva lääkitys, ymmärtäväinen työnantaja, joustavat työajat ja mahdollisuus etätöihin lähes milloin vain. Kaikilta sama ei kuitenkaan onnistu: samaa diagnoosia kantavien elämäntodellisuudet voivat olla hyvin erilaisia ja vaihdella päivästä toiseen, myös olosuhteiden mukaan. Yleistäminen on hyvin haitallista.
Mediassa kuvataan usein mielenterveysongelmia selviytymistarinoiden kautta. Terveille ihmisille voi olla voimaannuttavaakin lukea kertomuksia, joissa sankariksi kuvattu sairas puskee läpi harmaan kiven ja selättää vaikeutensa, kasvaen vahvemmaksi ihmiseksi. Kuten useissa tämän blogin kirjoituksissa olemme nostaneet esiin, tällainen ”inspiraatioporno” on aidosti haitallista siksikin, ettei se tavoita mielenterveysongelmaisten arkisia kamppailuja, joista usein on glamour kaukana.
Inspiraatioporno (inspiration porn) on vammaisaktivistien kehittämä termi sille, miten vammaisten elämää lähestytään sankaritarinoiden ja selviytymistaisteluiden kautta. Tällainen tirkistely vammaisten elämään tarjoaa vammattomille inspiraatiota omaankin arkeen: jos vammainenkin pystyy tähän, miksi en minäkin? Vammaisista tulee vain vammattomien voimaantumisväline, viihdyttävä tapa tsempata itseä.
Termi sopii oikein hyvin myös mielenterveyskeskusteluun edelläkuvaamistani syistä. Yksi syy, miksi olen aikaisemmin suhtautunut torjuvasti mielenterveysongelmieni julkiseen avaamiseen on juuri pelko itseni välineellistämisestä pelkäksi inspiraatiokapineeksi. Se, että tämänhetkinen tilanteeni on vallan mainio, ei ole minkään yksiselitteisen kamppailuprosessin tulos vaan pitkän neuvottelujen ja sattumien sarjan tuote. Usein näissä pornoisissa selviytymistarinoissa korostetaan, miten sankari ”ei päivääkään vaihtaisi pois”: miten jokainen kurjakin kokemus on jalostanut hänestä vahvemman itsen. Kilin vitut, itse ainakin vaihtaisin monen monta päivää, viikkoa, vuottakin. Olisin varmasti vahvempi ihminen ilman näitä mustia hetkiä.
Toinen ongelmallinen piirre inspiraatiopornossa on sen terveyskeskustelua kapeuttava vaikutus. Keskittymällä sankaritarinoihin tulemme samalla sulkeistaneeksi sellaiset tarinat pois tietoisuudestamme, jotka eivät sovellu sankarimuottiin ja siten viihdykkeeksemme. Samalla mielenterveysongelmat alkavat näyttäytyä omasta tahdosta selätettävinä mörköinä, joista eroon pääseminen on lähinnä itsestä kiinni. Tuottamalla ja uusintamalla inspiraatiopornoisia sankaritarinoita uusinnamme myös näkemystä mielenterveysongelmista yksilön heikkoutena, laiskuutena tarttumaan itseään niskasta ja nostamaan pystyyn. Hyvää tarkoittavat tarinat päätyvät rivien välissä syyllistämään ja normittamaan ”hyvän” ja ”huonon” sairaan.
Inspiraatiopornokeskustelu osoittaa, miten tärkeää on ihmisen oikeus itsemäärittelyyn. Yksikään meistä ei sairasta siksi, että voisi toipua esikuvallisesti eikä yhdenkään meistä tulisi sellaista minäkuvaa väkisin pyrkiä omaksumaan. Meidän elämämme eivät noudata kaunista draaman kaarta tai vaikeuksista voittoon -narratiivia. Emme ole mitään maskotteja. Jokaisella on oikeus sairastaa omalla tavallaan. Ja jokaisen tarina on aivan yhtä arvokas, sopi se aikakauslehden kansijutuksi tai ei.
Kirjoitti: Napakettu
Kuva: mk f / cc2.0 / Flickr
Radikaalia mielenterveyttä 
Kiitos! Ehkä todellakin terveet voivat näistä ”sankaritarinoista” saada itselleen inspiraatiota tai jotain. Mutta sitten kun epikriisi on paksumpi kuin Taru Sormusten Herrasta – trilogia etkä edes muista kaikkia saamiasi diagnooseja, ei sitä sankaritarinaa ehkä enää synny, vaikka kuinka taistelisi. Ja se suoraan sanoen lannistaa. Olen se ”huono sairas”, joka ei voittanutkaan tautejaan. Mutta hei – oon yhä hengissä, joten tauditkaan eivät vielä ole voittaneet!
TykkääTykkää
Kiitos tästä blogista, näitä on toisena mielenterveysongelmaisena helpottava lukea!
TykkääTykkää
❤
TykkääTykkää
Kiitos.
TykkääTykkää
Tosi hieno kirjoitus! Itse ajattelen aivan samoin, mutta muotoilit sen paremmin kuin itse osaisin.
TykkääTykkää
Upea kirjoitus, kiitos tästä! Itse olen miettinyt samaa kun olen kamppaillut oman paniikkihäiriöni ja masennukseni kanssa. Olin jo omasta mielestäni ”toipunut hienosti” ja ”lähes terve”, ja illuusio siitä että tämä kokemus on tehnyt minusta nyt vahvemman otti vallan. Pari viikkoa sitten kuitenkin taas romahdin, ja vaikka itse romahdus ei ollut iso, sen jälkiaallot olivat tuhoisia: Eikö minun pitänyt olla jo parantunu? Onko minussa vikaa kun en olekaan jo terve? Enkö yrittänyt ja tehnyt itse tarpeeksi parantumiseni eteen? Olen luuseri kun romahdin vaikka asiat olivat taas täydellisesti! Nyt läheiseni suuttuvat kun sain itseni taas tähän paskaan!
Minä olen nyt sitten se ”huono” sairas, koska ”olin jo parantunut” mutta masennus ja ahdistus ”tulivatkin takaisin”. Mikä kauhea taakka sellaiselle ihmiselle, joka on pitkään, jopa koko ikänsä, taistellut sairauttaan vastaan. Samoin kun jollakulla on huono selkä tai kerran katkennut käsi, joka tulee vaivaamaan tietyissä tilanteissa lopun elämän, myös mielen sairaudet ovat yhtä valideja sairauksia. Ne ovat vain tabuja, ainakin Suomessa. Kuten sanoit, se on vain ihmisen omasta yrittämisestä ja laiskuudesta kiinni!!!! (No ei vitussa tosiaankaan) Alankomaissa opiskellessani eräs professorini jäi pitkälle sairaslomalle, ja ilman häpeilyä, salailua tai arvottamista muut professorit vain totesivat että syynä tähän on masennus. Aivan kuin mikä tahansa sairaus. Koska sitähän mielenterveyden sairaudet ovat. Eivät mikään tahdon asia.
Ja lopuksi, kuka määrittää lopulta sen, kuka on mieleltään terve ja kuka ei? Raja sairaan ja ”normaalin” välillä on joskus niin häilyvä, se ei ole mustavalkoista aina. Monet ihmiset ovat selkeästi sairaita, vaikka eivät sitä myönnä tai selittävät sen muulla. Ja usein läheisetkin voivat vain todeta että ”se nyt on aina ollu tollanen”.
Kiitos tekstistäsi, se oli täyttä asiaa ja sanoitti minunkin viimeaikaisia tuntemuksiani. Samoin minäkin olisin vahvempi ilman mustia hetkiäni, ja vaihtaisin ne kyllä pois jos voisin.
TykkääTykkää
Vammattomien sankaritarinoita näkyy päivittäin ja toiset vammattomat voivat tuntea huonommuutta siitä. Kyllä vammaisten sankaritarinat ovat yhtä julkaisemisen arvoisia ja heidän ilonsa saavutuksistaan ei ole sen enempää pornoa, kuin vammattomilla. Entisinä aikoina, vanhempieni eläessä, oli suuri häpeä, että perheessä oli vammainen ja kun vieraita tuli, vammaisparka kiikutettiin kiireesti piiloon. Että vammaisen sankaritarina on inspiraatioipornoa, on perua noilta ajoilta ja on todella loukkaava. Se haluaa piilottaa näkyvistä kaikki vammaiset häiritsemästä omaa sielunrauhaa. Tällainen asennevammainen ei ymmärrä, että myös vammautunut pystyy nauttimaan ja iloitsemaan elämästään ja voi iloita saavutustensa julkaisemisesta! Tämän ilon salliminen heille on vähintä, mitä voidaan vaatia! Elämä jakaa meille kortit ja niillä meidän on pelattava ja pärjättävä.
TykkääTykkää
Ei ole kyse siitä, ettei vammaisuus ja vammainen ihminen saisi näkyviä, vaan että narratiivi redusoi vammaiset ihmiset hurjiksi sankareiksi jotka puskivat vaikeudet ja harmaat kivet niin vain läpi selviytyen. Siinä on tietty ylistämällä alistamisen sävy.
TykkääTykkää
…ja aivan kuin Tuire kirjoitti; sama pätee muihinkin. Eivät vammaiset ja vammattomat ole mitenkään erilaisia ihmisiä näiden ominaisuuksien takia.
TykkääTykkää
Joku kutsuisi minua mielenterveyskuntoutujaksi, mutta itse olen mieluummin vain ihminen.
Mielestäni ongelma ei ole sankaritarinat, koska niitä on tuotettu maailmanalusta saakka. Ongelma on suhtautumisemme.
Tämäkin blogi ottaa kantaa vain siihen mikä on vialla, inspiraatioporno on pahasta, ”terveet” ovat pahasta, ”vammattomat” ovat pahasta, ”minua sorretaan”. Miksei koskaan ehdoteta muutosta? Miksei kirjoiteta siitä, millainen olisi hyvä teksti ihmisestä, jolla on sairaus tai vamma? Miksei _kirjoiteta_sitä_tekstiä_?
Muita on helppo kritisoida ja kyynisyys on muotia. Mielenterveyskuntoutujuuskin on muotia. Siksi vältän viimeiseen asti pitämästä itseäni mielenterveyskuntoutujana. Olen ollut sairas, aivan helvetin sairas, viettänyt monta monta vuotta psykoosikierteessä ja voi kyllä, sen voi nähdä minusta kun vähänkään lähelle pääsee. En kuitenkaan halua leimautua. Olen ihminen jolla on sairaus, joka oireilee tai on oireilematta.
Olen iloinen jos joku ottaa asenteestani mallia, mutta varmaa on että asenne on iloinen vain yhtenä päivänä viikossa. Siksi ei kannata tukeutua muiden tarinoihin, vaan omaansa.
TykkääTykkää
Kiitos kirjoituksesta! Todella hyvä ajatella tätä!
TykkääTykkää
Jos kovat kokemukset tekisivät ihmisestä paremman, niin vankilat olisivat täynnä pyhimyksiä ja matematiikkaa opetettaisiin lapsille tukistamalla eikä kärsivällisesti neuvomalla.
TykkääTykkää
Hyvä että joku tuo esille asian tämänkin puolen. Kaikkialla hehkutetaan, että masennukseen saa apua ja se on parannettavissa lääkkeillä ja terapialla. Entä jos ne eivät aina poistakaan masennusta kokonaan? Tästä ei paljon puhuta, vaikka masennus onkin yleisimpiä syitä jäädä sairauseläkkeelle.
Kerran masennus kuulemma paranee lääkkeillä ja terapialla, en kai olekaan masentunut vaan vain huono ja laiska ja asenteeni on väärä, kerran en ole työkykyinen? Siltä usein tuntuu.
TykkääTykkää
Meikäläinen on löytänyt avun aivan muualta kuin lääkkeistä, joista monesti tuntui olevan itselle enemmän jopa haittaa kuin hyötyä. Aivan liian vähän puhutaan luonnollisista ja vaihtoehtoisista hoitomuodoista. Itse olen selättänyt masennuksen ruokavaliolla, liikunnalla ja hankkimalla erään sähkörentoutuslaitteen, joka tasapainottaa aivokemioita mikrovirralla. Biotuner on laitteen nimi, saa Suomestakin.
Moni ei muuten tiedä, että esim. kehon serotoniinista (pääasiallinen aivojen hyvänolonhormoni) yli 95% tuotetaan suolistossa ns. hyvien bakteerien toimesta. Viimeisiä nauloja masennuksen ja erityisesti ahdistuneisuuden arkussa oli, kun sain selville että eräässä brittiyliopistossa on kehitetty täsmäruoka näille hyville bakteereille. Helppokäyttöinen makeahko pulveri ja halpa, noin 50 senttiä päivässä. Tuotteen nimi on Bimuno, tietty ruokavalioon voi lisätä esim. kaalia ym. prebioottisia ruoka-aineita. Törmäsin vielä tutkimukseen, jonka mukaan maailman tutkituin maitohappobakteeri nimeltä Lactobacillus rhamnosus (valion nimi lgg)on hiirikokeissa (ja omassa ihmiskokeessani) lisännyt merkittävästi aivojen rauhoittavan Gaba-välittäjäaineen määrää mikä on suoraan vähentänyt ahdistusta.
Tätä bakteeria löytyy Gefilus basic maitohappobakteereista ja valion lgg-tuotteista. Nämä kaksi kun yhdistin niin elämäni muuttui suuresti, ahdistus on miltei poissa.
Ruokavaliosta vielä sen verran, että sokerin ja gluteeniviljat kun sain pois niin olo helpotti niiltä osin. Enää ei tee edes mieli yhtään, molemmilla väitetään muuten olevan epäedullisia vaikutuksia mieleen.
Ja sitten se viimeinen eli hengitys.
Moni mielenterveysongelmainen voisi hengittää paremmin. Yleinen harhakäsitys on se, että ihmisen pitäisi hengittää suuresti, mikä taas helposti poistaa liikaa hiilidioksidia kehosta (joka on nykytiedon mukaan elintärkeää ihmiselle) ja saattaa myös laukaista kehon taistele tai pakene-reaktion. Koitan itse nykyään hengittää aina nenän kautta, syvään palleaan mutta vain pieni määrä ilmaa ja hitaammin ulos kuin sisään. Jo tämä itsessään rauhoittaa hermostoa. Kuitenkin hengitystä tietoisesti rajoittaessa ilmenee tunne, että pitäisi haukata lisää henkeä – tämä johtuu siitä että veren hiilidioksidipitoisuus kasvaa eikä suinkaan hapen puutteesta, yleinen harhaluulo jopa lääkäreiden keskuudessa. Jotta hengitysharjoituksista olisi hyötyä, kannattaisi niitä koittaa jaksaa tehdä jatkuvasti, 10-20 min kerralla, koska kestää noin se 10 min että tämä veren kasvanut hiilidioksidipitoisuus pääsee aivo-veri-esteen läpi ja täten rauhoittamaan yliaktiivista hengityskeskusta. Jos kehossa ei ole tarpeeksi tätä hiilidioksidia niin veren punasoluista ei pääse irtoamaan happi kunnolla kehon käyttöön, eli saattaa kärsiä tietämättään happivajauksesta vaikka kuinka tehokkaasti hengittelisi. Suosittelen asiasta kiinnostuneita katsomaan netistä buteyko breathing ja combat breathing, jota opetetaan mm. jenkeissä poliiseille ja sotilaille.
Vielä semmoisesta vaietusta aiheesta kuin äänien kuuleminen. Tunnen kaksi ihmistä, jotka molemmat pääsivät eroon näistä ottamalla yhteyttä semmoisen ammattikunnan edustajaan kuin energiakentän puhdistaja. Esim. parantajakoulun sivuilta löytyy lisää tietoa. Ehkä jonkun mielestä vähän ”huuhaa-juttuja” mutta niin varmaan ne äänetkin sitten, ainnakin joillain…
Meni vähän tieteelliseksi mutta halusin jakaa oman ”sankaritarinani” 😀
Hyvää kesänjatkoa kaikille!
TykkääTykkää
Kiitos! Oon miettiny et mikä mua oikein häiritsee ihmisten kertoessa mielenterveys- tai muista ongelmistaan, suureksi osaksi tämä. Ärsytti myös kun olin menossa puhumaan omista kokemuksistani niin pyydettiin et voisko olla enemmän positiivista, jotain toivoa. Ei vois, koska mun elämässäkään sitä ei ole tarpeeksi.
TykkääTykkää