Sinä, joka harmittelet sitä, että muut kokouksen/kurssin/seminaarin/… osallistujat eivät pidä kameraansa päällä: oletko miettinyt niitä moninaisia syitä, miksi nämä ihmiset eivät halua tai voi pitää kameraansa päällä?
1) Tilassa voi olla muita ihmisiä, joilla on oikeus yksityisyyteen. Kaikilla ei ole kotona käytössä erillistä työtilaa.
2) Ihmisellä on oikeus olla näyttämättä virtuaalitilaisuuden muille osallistujille omaa kotiaan, joka kuuluu yksityisen alueeseen (huom. kaikki tietokoneet eivät tue virtuaalitaustojen käyttöä).
3) Ihmisellä voi olla joitain näkyviä oireita, joita ei halua näyttää muille ja joiden takia on esim. joutunut joskus jättäytymään pois livetilaisuuksista. Etätilaisuudet voivat tarjota tällaisissa tapauksissa mahdollisuuden osallistua juuri sen takia, että osallistua voi kotoa ja ei tarvitse näyttäytyä muille, jos pitää kameran pois päältä.
4) Voi olla myös monenlaisia syitä, joiden vuoksi sängystä nouseminen ja kotoa lähteminen on haastavaa tai jopa mahdotonta, ja tähän etäyhteydet tarjoavat merkittävästi livetilaisuuksia saavutettavamman vaihtoehdon. Jos osallistuu sängystä käsin, ei välttämättä halua pitää kameraa päällä mutta se on silti osallistumista. Sieltä peiton alta voi kuunnella tarkkaan, kirjoittaa chättiin tai kommentoida suullisestikin.
Itse osallistuin tänään seminaariin kamera kiinni. Olin jo pohtinut kovasti koko tilaisuuden skippaamista, vaikka sen aihe kiinnosti, sillä olin pari päivää sitten tapaturmassa, josta olen vasta toipumassa enkä tiennyt jaksanko osallistua keskusteluun. Päätin kuitenkin sitten mennä paikalle mutta annoin itselleni luvan pitää kameran kiinni ja olla kommentoimatta. Onneksi kukaan ei tässä tapaamisessa kehottanut osallistujia laittamaan kameroita päälle eikä valittanut kiinni olevista kameroista.
Etätapaaminen ilman kameraa teki osallistumisen minulle tällä kertaa mahdolliseksi. En olisi näissä olosuhteissa ikinä matkustanut kotoa minnekään ja en myöskään olisi halunnut näyttää tuntemattomille ja puolituntemattomille sekaista tukkaani, jota en ole voinut laittaa tai kunnolla pestä päänahassa olevien haavojen takia. Ja muutenkin ajatus siitä, että ihmiset katsoisivat minua lähikuvassa, kun olen hyvinkin haavoittuvassa mielentilassa vielä järkyttävästä tapahtumasta toipuvana, meinasi saada minut jättämään koko tilaisuuden väliin. Onneksi kuitenkin osallistuminen ilman kameraa on vaihtoehto. Näin pääsin kuuntelemaan antoisia keskusteluita ja intouduin muutaman kerran kommentoimaankin.
Toivon, että ennen kun seuraavan kerran valitat siitä, että kamerat ovat kiinni, pysähdyt miettimään miksi tulkitset muiden toimintaa niin negatiivisesti ja muistat, ettet tiedä heidän syistään yhtään mitään. Jos sinulle on erityisen tärkeää nähdä muita etätapaamisissa (ymmärrän tämän hyvin enkä todella väheksy tätä tarvetta) niin voisiko tämän ilmaista muille ei-painostavasti, tyyliin ”kaipaan kovasti muiden kasvojen näkemistä näissä tapaamisissa mutta ymmärrän, että kaikki eivät voi tai halua pitää kameroita päällä erinäisistä syistä. Kunnioitan tätä. Pyydänkin vain, että ne, joille kameroiden päällä pitäminen on ok, pitäisivät niitä päällä ainakin välillä, niin saan sellaista livetapaamisen tuntua.”
On hyvä pohtia, mitä oletuksia meillä on osallistumiseen ja läsnäoloon liittyen ja minkälaiseen käsitykseen ihmisistä ja sosiaalisesta toiminnasta nämä pohjautuvat. Margaret Price kysyy tämän hetken lempparikirjassani Mad at Schoolissa: ”what does “participation” in a class mean for a student who is undergoing a deep depression and cannot get out of bed? Or a student who experiences such severe anxiety, or obsession, that he can barely leave his dorm room or home?” (s. 5–6)
Haluan laajentaa omaa ja muiden käsitystä siitä, mitä kaikkia syitä ihmisillä voi olla ja näin toivottavasti edistää ymmärrystä ja solidaarisuutta, joten tässä alla muiden jakamia syitä pitää kameraa kiinni etätilaisuuksissa ja -tapaamisissa. Kommenteissa nostetaan esiin, kuinka kulttuurin ulkonäköihanteet ja niiden aiheuttamat paineet kietoutuvat etätilaisuuksiin sekä avataan sairauden ja etätapaamisten joskus hankalaakin suhdetta ja sitä kuinka kameran päällä pitäminen voi olla hyvin kuormittavaa.
Sisältövaroitus lopulle tekstille: ulkonäköpaineet, sisäistetty lihavuusviha
-Ulkonäköpaineet. Keskittyminen siihen, miltä oma naama näyttää, vie keskittymistä itse aiheelta.
-Masennus. Useina päivinä en jaksa edes harjata tukkaa tai vaihtaa siistejä vaatteita.
-Tarvitsen keskittyäkseni jotain oheispuuhaa, mutta en halua näyttää kamerassa siltä, etten kuuntele.
-Olen tasapainoillut masennuksen ja ahdistuksen välillä koko pandemia-ajan, olen lihonut, mulla on iho-oireita ja tuntuu kuin oisin vanhentunut viime vuoden aikana vuosikymmenen. Pidän kameraa kiinni koska osallistumiselle on jo itsessään tarpeeksi suuri kynnys, enkä halua kasvattaa sitä ulkonäköön liittyvillä paineilla. Ilman videokuvaa voi keskittyä itse aiheeseen, ei siihen miten naama asettuu ruudulla, kun aina sen omankin naamansa tosiaan joutuu näkemään.
Toisekseen, mitä pitempään tää ruutumeininki jatkuu, sitä etäämmällä muut ihmiset, lukuunottamatta lähipiiriä, tuntuu olevan. Usein laitan oman kamerani lisäksi kiinni muiden videokuvan vastaanoton. Tuntuu todellisemmalta kuunnella ja tulla kuulluksi ilman videokuvan tuottamaa fyysisen läsnäolon illuusiota.
-Useimpina päivinä musta on uuvuttavaa pitää kameraa päällä, ja murrun silti paineen alla pitämään sitä päällä, vaikka en haluisi. Keksin useita syitä sille, miksi se uuvuttaa ja on vastenmielistä: havahduin siihen, että kameran päällä pitäminen aktivoi koulukiusaamiseen liittyvät traumat ja epävarmuudet. Se, että joutuu jatkuvasti kohtaamaan oman kuvansa ja muiden katseen itsessään, ilman että kuitenkaan pystyy lukemaan sosiaalista tilannetta muun kun sen rajatun laatikon perusteella saa mut tosi ahdistuneeksi ja tunnen itseni tosi haavoittuvaiseksi. Se, että piilotan oman kuvani ei auta lainkaan, vaan pahentaa epävarmaa oloa.
On tosi epäluonnollista ja kiusallista joutua moneksi tunniksi vastakkain oman pärstänsä kanssa, kun omaan ulkonäköön liittyy valtavasti epävarmuuksia joilla on pitkä historia. Sen lisäksi joudun ihan eri tavalla kohtaamaan sairastamani sairauden ja sen miten se vaikuttaa siihen miltä näytän, ja pohtimaan sitä, miltä se muiden mielestä vaikuttaa ja mitä he ajattelevat että minua vaivaa. Fokus menee sillon tosi paljon vääriin asioihin, ja on vaikea keskittyä siihen mitä ollaan tekemässä. Sellaisten päivien jälkeen kun sairauden fyysisiä, näkyviä oireita on paljon, olen väsynyt, ja kameran päällä pitäminen tekee väsymyksestä uupumusta ja minusta ahdistuneen.
Ihmiset usein unohtavat, että sairauksia on hirveesti erilaisia, ja ne ilmenevät eri tavoin eri tilanteissa, osa näkyy päälle hetkittäin, osa jatkuvasti, osa ei koskaan, mutta vaikutukset voi olla tosi jyrkät. On tosi epäreilua, että joutuu etätapaamisten takia tuntemaan itsensä sairaammaksi, kun siitä voisi sen sijaan vähän lomailla niin yksinkertaisella keinolla kun sulkemalla kameran.
Kirjoitti ja kokosi: Haavoittunut
Radikaalia mielenterveyttä 
Tosi mielenkiintoista lukea näin erilainen näkökulma tähän aiheeseen kuin omani. Tai siis tarkoitan, että tosi hyvä ymmärtää mitä kaikkia erilaisia syitä ihmisillä voisi olla siihen, miksi pitävät kameransa suljettuina.
En ole itse ollut sellaisissa etätäapahtumissa nyt korona-aikana, jossa olisi odotettu, että kaikki pitävät kamerat auki. Joskus on toivotettu, että kuka haluaa saa pitää kameran auki, mutta yleensä ei sellaistakaan ole toivetta ole esitetty. Monesti on myös sanottu, että sulkekaa kamerat tai tapahtuma on ollut sellainen, jossa ei ole mahdollista olla omalla kuvalla mukana. Niinpä en ollut tietoinen, että kaikissa tapahtumissa sitä ei välttämättä koe oloaan ok:ksi, jos ei ole kamera päällä.
Niissä etätapahtumissa, joihin olen osallistunut ovatkin suurin osa/kaikki osallistujista olleet ilman päälläolevaa kameraa.
Itse olen kokenut juuri sen, että kellään/ melkein kellään ei ole kameraa päällä (edes silloin jos he itse puhuvat) pelottavana. Se herättää tosi vahvasti niitä ulkopuolisuuden kokemuksia, jotka nousee omasta traumataustasta. On pelottavaa, kun ei voi tietää vaikka jotkut siellä nauraisivat tai ilkkuisivat minulle tai viis veisaisivat siitä mitä sanon tms. Siksi tunnen aina suurta iloa, kun voin nähdä edes joidenkin kasvot. Jos niillä vilahtaa edes joitain ystävällisiksi tai ymmärtäväksi luettavia ilmeitä, niin sitä on vähemmän jännittynyt ja tuntee helpommin tulleensa kuulluksi. Tämä etäkommunikointi on ihan kauhean vajavaista siihen, että voisi olla samassa tilassa ja lukea koko ihmistä, niin itse kaipaan edes niitä vähiä tiedonmuruja, joita voin toisesta lukea kuvan välityksellä.
En kuitenkaan ole sanonut ääneen näitä toiveita siitä, että haluaisin nähdä muita. Edelleen kun sieltä omasta traumataustasta tulee se, että ei koe itsellä olevan oikeus mihinkään tarpeisiin tai olevansa tarpeeksi arvokas sanomaan omia ajatuksiaan ääneen.
Yleensä olen vain itse koittanut käyttää kameraa ja toivonut, että ehkä joku muukin innostuisi tekemään niin. AIka laihalla menestyksellä tosin.
Olen halunnut laittaa kameran päälle ainakin puhuessani, että muut voivat halutessaan nähdä minut, jos vaikka jollakulla muulla olisi samanlaisia pelkoja, kun itselläni. Olen kyllä tehnyt tästä poikkeuksiakin, jos vaikka oma olo on tosi väsynyt, nukkavieru, tukka likaisena jne. Pääosin olen silti halunnut laittaa kameran päällä, vaikka näyttäisin ihan kamalalta. Tämä siksi, että koitan tällä tuoda itselleni sitä ajatusta, ettei tarvitsisi aina hävetä itsään, ei edes silloin kun on masentunut, lamaantunut, väsynyt ja todellakin juuri sen näköinen. Nyt korona-aikana nämä siis on olleet minulle ihan yleisiä jatkuvia olotiloja. (Ja tämä ei siis todellakaan tarkoita, että olettaisin muiden tekevän niin! Tällainen varmasti voisi aiheuttaa helposti enemmän ahdistusta monelle. Tämä on siis ihan vain oma projektini selvitä omien kipeitten kokemusteni ja tunteitteni kanssa!)
TykkääTykkää
Hei! Anteeksi, että vasta nyt huomattiin hyväksyä sun kommentti! Ollaan välillä aina pitkillä lomilla. 🙂
-Ahti RM:n puolesta
TykkääTykkää